Eeva Tenhunen: Viimeinen pari

Eeva Tenhunen on suomalainen dekkarikirjailija, jonka tuotantoon palaan aina sillointällöin. Kesäinen Savonlinnan reissu innosti kaivamaan hyllystä Tenhusen esikoiskirjan Mustat kalat ja joululomalukemista etsiessä kirjaston hyllystä silmiini osui vuodelta 1980 oleva Viimeinen pari.

Kirjan kertojana on useista Tenhusen kirjoista tuttu Liisa Halla. Liisa on keski-ikäinen dekkarikirjailija, joka on naimisissa rikoskomisario Martti Hallan kanssa. Martti on työmatkalla ulkomailla. Liisa on tervehtimässä kummityttöään tämän rippileirillä. Liisa on oman rippikoulunsa käynyt samassa paikassa. Leirin henkilöstössä on Liisan leiriajoilta tuttuja henkilöitä. Liisan valtaa nostalgia ja hänet on helppo ylipuhua osallistumaan leirikeskuksessa järjestettävään aikuisten leiriin. Leirillä on tarkoitus saada erilaisia ihmisiä kohtaamaan toisiaan ja lopulta ymmärtämään toisiaan ja samalla tuoda julkisuutta leirikeskukselle. Liisa korvaa leirille alunperin suunnitellun vieraan.

Heti kirjan alussa saamme tietää mitä leirllä tulee tapahtumaan Liisan löytäessä ruumiin rantahietikolta. Leiri alkaa kuitenkin melko leppoisissa tunnelmissa. Liisa ja muut leiriläiset osallistuvat erilaisiin tekemisiin, mutta tarpeeksi ristiriitatilanteita ei kehity. Ei ainakaan aluksi. Ihmisten väliltä alkaa kuitenkin löytyä yllättäviä yhteyksiä ja salattuja tarkoitusperiä. Puhutaan naimisiinmenosta, rakkausjutuista ja kuolleesta rippikoulutytöstä. Liisakin sekaantuu leirin ihmissuhteisiin enemmän kuin oli ajatellutkaan. Leirin loppua kohti tunnelma kiristyy ja yhä useamalla alkaa olla aihetta tuntea syyllisyyttä. Lopulta tehdään ratakaisuja, joden selvittämiseen tarvitaan Martti Hallaa.

Viimeinen pari ei ole suosikkini Tenhusen kirjojen joukosssa. Se on kuitenkin ihan mukava lukukokemus. Pidän Tenhusen kirjoitustyylistä. Siinä on ripaus humoristisuutta. Tunnelman kuvaileminen ja varsinkin Liisan oman syyllisyydentunteen kuvaus oli hienoa. Vaikka olen lukenut tämän kirjan aikaisemmin, en muistanut loppuratkaisua. Tenhunen onnistui kiepauttamaan juonikuvion muutaman kerran hienosti ympäri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 24 eli kirjassa selvitetään rikos.

Täällä taas

Aina välillä olen muistanut, että minulla oli joskus tälläinen kirjablogikin. Tämän kirjoittaminen jäi aikanaan opiskelun ja työn jalkoihin. Kun istuin koko päivän muutenkin näytön ääressä, ei vapaa-aikaa huvittanut enää koneella viettää. Itse lukemista en kuitenkaan ole lopettanut missään vaiheessa, vaikka välillä sekin on ollut vähäisempää. Kirjoittamista ja kirjajuttuja olen kaivannut. Välillä olen suunnitellut palaavani tämän blogin pariin tai aloittavani aivan uuden. Uuden vuoden innostamana päätin antaa itselleni ja blogille uuden alun.

Olen lukenut paljon siitä asti, kun opin lukemaan. Lukeminen on ollut minulle ajankulua, todellisuuspakoa, oppimista itsestä ja maailmasta, keino käsitellä tunteita, maailmankuvan laajentamista, viihdettä, nautintoa, iloa ja surua. Luen kaikenlaista; rakkaushömppää, dekkareita, klassikoita, tietokirjoja, historiaa, muistelmia, uudempaa ja vanhempaa, suomalaista ja ulkomaalaista, mieskirjailijota ja naiskirjailijoita, sarjakuvaa, novelleja, romaaneja tai vaikka maitopurkin kylkeä, jos muuta ei ole. Olen lukenut kotona, kylässä, koulussa, kirjastossa, sairaalassa, odotushuoneissa, junassa, laivassa, lentokoneessa, mökillä, rannalla, puistossa, sängyssä, sohvalla ja salaa peiton alla. Olen saanut kirjoista ja lukemisesta paljon. Lukeminen määrittelee minua. En olisi sama ihminen, jos en olisi lukenut kaikkia niitä kirjoja, jotka olen lukenut.

Helmet-kirjastot ovat julkaisseet tälle vuodelle lukuhaasteen, johon kuuluu 50 kohtaa. Seurasin haastetta vähän jo viime vuonna ja se houkutteli mukaansa silloinkin. Nyt päätin hypätä haasteeseen mukaan heti alusta lähtien. Haaste oli myös yksi kimmoke blogiin paluulle. Haasteen säännöt ovat mukavan väljät ja niitä voi soveltaa omien tarpeiden mukaan vielä lisää. Saa nähdä miten paljon päädyn soveltamaan. Nyt ainakin ajatuksena on löytää joka kohtaan eri kirja, mutta voi olla että päädyn yhdistämään saman kirjan useampaan kohtaan. En ota haastetta ainoaksi tavaksi valita lukemisiani. Olen joskus aikaisemminkin osallistunut lukuhaasteisiin ja todennut ne hyviksi keinoiksi löytää myös sellaisia kirjoja, joihin muuten ei tulisi tartuttua.

Toinen lukusuunnitelma tälle vuodelle on lukea kirjoja omasta hyllystä. Luen enimmäkseen kirjaston kirjoja. Omistan kuitenkin melkoisen määrän omia kirjoja. Hyllyssäni on lukemattomia kirjoja ja sellaisia, jotka olen joskus lukenut ja joihin haluaisin palata uudestaan. Omat kirjat jäävät välillä turhan vähälle huomiolle, koska kirjaston kirjat palautuspäivämäärineen ajavat edelle. Kuvittelen välillä ehtiväni lukemaan enemmän kuin kuitenkaan ehdin. Kirjahylly pursuaa kirjoja ja samalla voin myös miettiä, että mitä kaikkia kirjoja oikeasti haluan omistaa.

Lukuintoa ja lukurauhaa kaikille!

Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja

Olen lukenut Kyllikki Villalta aikaisemmin julkaistut matkapäiväkirjat, kirjan sota-ajan lottakokemuksista ja Ritva Hapulin Villan matkapäiväkirjoista kertovan Matkalla kotona-kirjan. Äidin lokikirjassa liikuttiin siis tutuissa aiheissa.

Äidin lokikirja koostuu Kyllikin matkapäiväkirjoista 60-luvun puolivälistä 70-luvun alkupuolelle. Kyllikki oli suomentaja, joka teki useita matkoja rahtilaivoilla työskennellen samalla. Kirjassa kerrotuilla matkoilla Kyllikillä oli mukanaan tyttärensä Saara, joka oli silloin 5-12-vuotias. He matkasivat yhdessä Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin, Välimerelle, Etelä-Amerikkaan ja lopulta maailman ympäri. Saara on aikuisena koonnut nämä matkapäiväkirjat yhteen ja tehnyt niihin omia välihuomautuksiaan ja muistikuviaan.

Mikä näissä matkakirjoissa oikein viehättää? Ehkä ensisijaisesti mahdollisuus kurkistaa jonnekin itselle kokemattomaan elämäntapaan, matkustamiseen ja tässä kirjassa vielä höystettynä historiallisella näkökulmalla. Toiseksi pidän päiväkirjamuotoisten tekstien lukemisesta. Minusta on kiinnostava kurkistaa tällä tavoin jonkun toisen, vieraan ihmisen elämään ja ajatuksiin. Kolmanneksi sekä Kyllikki että Saara osaavat kirjoittaa hyvällä ja kiinnostavalla tyylillä.

Minä pidin. Kirja näytti hienosti miten oudot ja hankalatkin asiat selviävät ja ovat mahdollisia. Kyllikin rohkeus heittäytyä uusiin asioihin herätti hieman myös kateuden tunteita, mutta kannusti myös unelmoimaan uusista mahdollisuuksista.

Outi Pakkanen: Macbeth on kuollut

Tykkään kuunnella varsinkin pidemmillä automatkoilla äänikirjoja. Pikkuhiljaa kuuntelemista on alkanut vaikeuttaa vanha auto ja siinä oleva c-kasettisoitin. Kirjaston c-kasettikirjoista alkavat kiinnostavimmat olla kuunneltuja ja muutaman kerran on käynyt niinkin, ettei kasetti toimi enää kunnolla. Tähän autoon en aio kuitenkaan cd-soitinta hankkia, ehkä sitten seuraavassa pääsen kuuntelemaan cd-muotoisia kirjoja.

Outi Pakkasen kirjoihin suhtaudun hieman epämääräisin tuntein. En pidä niistä erityisen paljon, mutta silti niitä tulee silloin tällöin luettua. Ne vaativat monien muiden kirjojen tapaan sopivan mielentilan. Pakkasen kirjat sopivat luettavaksi parhaiten silloin, kun haluaa lukea jotain kevyttä, muttei kuitenkaan mitään romantiikkaosastolta. Varsinaiseen dekkarinnälkään ne eivät oikein sovi.

Macbeth on kuollut sijoittuu, kuten nimestä voi arvata, teatterimaailmaan. Kansallisteatterissa maineensa luonut Arttu Jaala palaa näyttämölle muutaman vuoden tauon jälkeen yhdessä entisen vaimonsa Svenska teaternin Gitta Grönin kanssa. He aikovat esittää kohtauksia Shakespearen tunnetuimmista näytelmistä. Näytelmän ohjaa nuori nouseva kyky Perttu Väänänen. Seurueeseen kuuluu myös puvustaja ja valomies. Pakkasen monista kirjoista tuttu Anna Laine on suunnitellut esitykselle julisteen ja käsiohjelman. Esityksestä odotetaan kauden tapausta. Ennen ensi-iltaa tunteet kuumenevat ja menneisyyden haamut nousevat esiin. Viimeisen harjoituksen jälkeen toinen näytelmän tähdistä löydetään kuolleena.

Mielentila oli tällä kertaa suotuisa ja pidin kuulemastani. Pakkanen on taas kerran osannut kirjoittaa maittavan ihmissuhdesopan, jonka selvittelyjä seurasi mielellään. Sopassa oli sopivassa suhteessa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pakkasella on usein kirjoissaan samoja hahmoja ja joskus näiden hahmojen mukana olo tuntuu jotenkin ärsyttävän väkinäiseltä. Onneksi tältä vältyttiin nyt. Anna Lainekin oli saatu kuvioihin luontevasti. Ja vaikka Annan kulinarismia ja silti laihuutta taas mainittiin, ei sekään mennyt yli. Olen muuten aika varma, että Anna teki tässä kirjass samaa kalakeittoa, johon tulee fenkolia, kuin syksyllä lukemassani Toisessa kerroksessa. Helsinki on usein näkyvästi esillä Pakkasen kirjoissa ja välillä se haittaa lukijaa, joka ei niin kovin hyvin Helsinkiä tunne, mutta helsikiläisille se voi taas tuoda paljonkin lisää lukuiloa.

Äänikirjoissa lukijalla on iso osa kuuntelijan nautintoon. Laura Jurkka hoiti homman erinomaisesti. Minusta hyvän lukijan täytyy lukea elävästi, mutta ei kuitenkaan liian eläytyvästi. Lukunopeuden ja äänen pitää olla myös miellyttävät. Kaikki kirjat eivät myöskään sovellu yhtä hyvin kuunneltaviksi. Äänikirjoiksi sopivat minusta parhaiten nopeatempoiset ja kohtalaisen lyhyet kirjat. Aloitin joskus Linnan Täällä pohjan tähden alla-kirjaa Veikko Sinisalon lukemana. Sinisalo oli lukijana todella hyvä, mutta kuuntelijana hyydyin ensimmäisen osan puoleen väliin ja siirryin paperiversioon.

Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

Olen lukenut Diana Gabaldonilta aikaisemmin Matkantekijä-sarjaa ja pitänyt kirjoista. Olen joskus katsellut lordi Johnista kertovia kirjoja, mutta en jostain syystä ole tullut aikaisemmin tarttuneeksi niihin. Syksyllä luin Gabaldonin Tulivanan, jossa useampi lyhyt samaan maailmaan sijoittuva kertomus. Lordi John Grey oli päähenkilönä niistä kahdessa. Varsinaisessa Matkantekijä-sarjassa lordi John on sivuosassa muutamassa kirjassa. Tulivanan innostamana luin uudelleen sarjan aloittavan Clairen ja Jamien tarinan aloittavan Muukalaisen. Seuraavalla kirjastokäynnillä sarjan seuraavaa osaa ei kuitenkaan ollut ja tulin tarttuneeksi Lordin yksityisasiaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Lontooseen. Lordi John on upseeri ja herrasmies, aatelisperheen nuorin poika ja homoseksuaali, joka tuon oman kierteensä juonen mutkiin. Lordi Johnin rykmentti on Lontoossa odottamassa uutta komennusta jonnekin brittiläisen imperiumin kolkkaan. Lordin nuori serkku on menossa naimisiin, mutta sattumalta lordi John huomaa sulhasmiehessä seikan, joka saa tämän vaikuttavan täysin kelvottomalta aviomieheltä. Kuinka onnistua purkamaan kihlaus ja tehdä se ilman, että skandaali vahingoittaisi Olivia-serkkua? Samaan aikaan eräs rykmentin vääpeleistä löydetään katuojasta tapettuna. Lordi John sekaantuu asiaan ja huomaa asiassa olevan jotain outoa. Armeijan tärkeitä asiakirjoja on myös kadonnut ja epäillään kuolleella vääpelillä olleen jotain tekemistä asian kanssa. Lordi John määrätään tutkimaan tapausta. Miettiessään kelvottoman sulhasmiehen tapausta sekä kuollutta vääpeliä ja kadonneita asiapapereita lordi John huomaa outoja yhdistäviä tekijöitä tapausten välillä...

Lordin yksityisasia muodosti yllätyksekseni kelpo historialliseen aikaan sijoittuvan dekkarin. En osaa arvioida historiallisen tiedon paikkaansapitävyyttä, mutta paljon epäaidomman tuntuisempaakin olen lukenut. Lukukokemuksena kirja oli viihdyttävä. Siinä ei myöskään ollut mukana Matkantekijä-sarjasta tuttua fantasia-elementtiä mukana, joka saattaa joitakin lukijoita hiukan vieroksuttaa. Käsittääkseni Lordi John-kirjat eivät myöskään muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, eikä lukijalle muodostu painetta kahlata kaikkia läpi. Myöskään Matkantekijä-sarjan tunteminen ei minusta ole mitenkään välttämätöntä lordi Johnin seikkailuihin tutustuttaessa. Viihdyin kirjan parissa niin hyvin, että taidan toistekin lukea myös lordi John Greystä kertovia kirjoja.

Taas kerran uusi alku

Elokuussa on näemmä viimeksi kirjoitettu tänne. Luonnoksissa on toki useitakin aloitettuja tekstejä, mutta en vain ole saanut valmista aikaan. Joku outo luku- ja kirjoitusjumi on ollut päällä koko vuoden. Haluaisin palauttaa lukemisen ja kirjoittamisen nautintoa itselleni. Eräs keino siinä on aktivoitua taas tämän blogin parissa. Osan jumista selittää varmasti aikaa ja energiaa vievä opiskelu. Kevät näyttää onneksi opintojen puolesta hieman kevyemmälle ja toisaalta kaipaan niille myös jotain vastapainoa.

Lukemisia olen merkkaillut muistiin ja vuonna 2013 olen lukenut hieman yli 100 kirjaa. Osasta ei ole jäänyt minkäänlaisia muistikuvia. Muutama pettymys mahtuu joukkoon ja muutama todella vaikuttava. Suurin osa asettunee sinne ihan kiva-osastolle.

Kirjaostoja olen saanut hieman hillittyä. Täkäläisestä kirjastosta saa onneksi uutuuskirjoja varaamalla melko nopeasti ja varaaminen on ollut nyt reilun vuoden ilmaista. Vanhoja suosikkeja olisi mukava lukea enemmänkin. Järjestelin syksyllä kirjahyllyjäni ja lajittelin sieltä pois pari isoa Ikea-kassillista. Osan olen kuljettanut jo kirjaston vaihtokirjahyllyyn ja osa odottaa vielä lopullista päätöstä varastossa. Kyseiseltä vaihtohyllyltä on tosin kantautunut kirjoja myös kotiinpäin.

Tälle vuodelle toivon löytäväni uusia kirjasuosikkeja ja tutustuvani uusiin kirjailijoihin. Haluan myös oikeasti lukea uudestaan joitakin mielessä jo pitkään kummitelleita kirjoja. Yritän olla stressaamatta lukemisen, kirjoittamisen ja blogin suhteen. Pakko ei johda hyvään lopputulokseen.

Lukuiloa kaikille muillekin!

Luettuja lyhyesti

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kirjoituksia äitiydestä niin yksilön kuin yhteiskunnan näkökulmasta. Herätti ajatuksia, mutta täysin en kirjaan ihastunut. Mutta olisipa tämä kirja ollut olemassa jo silloin kun itse tulin äidiksi. Silloin kaipasin tämän tyyppistä kirjallisuutta peilaamaan omia kokemuksiani ja ajatuksiani.

Felicia Feldt: Näkymätön tytär
Felicia Feldt on Lapsikirjastaan tunnetun Anna Wahlgrenin tytär, joka kertoo oman näkemyksensä lapsuudestaan ja kasvattajagurusta äidistää. Melko kiinnostava selviytymistarina.

Kirja, joka muutti elämäni
Lukijoiden kertomuksia elämää muuttaneista kirjoista. Mukana julkisuuden henkilöitä ja tavallisia ihmisiä.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla
Mies, vaimo ja rakastajatar. Tarinaa seurataan jokaisen hahmon näkökulmasta. Välillä hieman toisteista ja välillä henkilökohtaisestikin viiltävää tunnetta. Kirjasta ei kuitenkaan jäänyt kovin syvää muistijälkeä.

Helga Weiss: Helgan päiväkirja
Nuoren prahalaisen juutalaistytön päiväkirja keskitysleirikokemuksista. Hurja ja raaka tarina. Jotenkin sitä kuvittelee lukeneensa aiheesta kaikenlaista ja silti aihe kiehtoo ja järkyttää edelleen.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla
Humoristinen kertomus Suomessa vuosia asuneesta saksalaismiehestä, joka päättää tulla oikeaksi suomalaiseksi. Kiva välipalakirja.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Tahmee von Lipwig on tuttu hahmo Pratchettin kirjasta Posti kulkee. Tällä kertaa huijarimenneisyyden omaava Tahmee joutuu patriisi Vetinarin käskystä uudistamaan Ankh-Morporkin pankkimaailman. Kirja ei oikein päässyt täyteen lentoon, mutta oli ihan mukavaa luettavaa kuitenkin.

Alex Capus: Léon ja Louise
Ranskalainen nuoripari tutustuu ensimmäisen maailmansodan aikaa. He joutuvat sodan melskeissä erilleen ja jatkavat elämäänsä kunnes sattumalta kohtaavat vuosien kuluttua. Yhteinen elämä ei ole mahdollista, mutta side heidän välillään ei häviä vuosikymmenten kuluessa. Hivenen haikea ja lämmin pieni kirja.

Anneli Kanto: Pala palalta pois
Kirjailijan äiti sairastuu Altzheimerin tautiin. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Yhdessä osassa seurataan äitiään hoitavan tyttären osaa, toisessa tapahtumia katsellaan äidin näkökulmasta ja kolmannessa pääsevät ääneen muut dementikkojen omaiset. Hieno kirja tärkeästä aiheesta, vertaistukea niille joita asia koskettaa ja kaikille muille tervetullut näkökulma ja muistutus siitä milläistä elämä voi olla.