Terry Pratchett: Muks!

Muks! on jo 30. Prattchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva teos. Onneksi henkilöhahmot ja tapahtumapaikat vaihtelevat, joten kyllästymisen vaaraa ei ole. Niitä ei myöskään tarvitse luke kronologisessa järjestyksessä. Muksin päähenkilö on Ankh-Morporkin Vartioston päällikkä Sam Vimes. Lukukokemukselle voi olla eduksi, jos lukija on aikaisemmin lukenut Vartiostosta kertovia kirjoja.

Peikkojen ja kääpiöiden välisen Koomin laakson taistelun vuosipäivä lähestyy. Kaupunkiin on muuttanut yhä enemmän sekä peikkoja että kääpiöitä. Näiden kahden ryhmän välit ovat varsin rähähdysherkät. Vimes on huolissaan kaupungistaan. Tapahtumat käynnistyvät, kun kääpiöiden tiloista löytyy kuollut kääpiöjohtaja vierellään peikkonuija. Asiat eivät tietenkään ole niin yksinkertaisia kuin ensinäkemältä näyttäisi. Unenpuutteesta kärsivä Vimes yrittää pitää kiihtyvät tapahtumat hallinnassaan, mutta ne vyöryvät kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Lopulta ollaan Koomin laaksossa alkuperäisen taistelun maisemissa.

Pratchett on jälleen osannut keittää maukkaan keitoksen. Humoristisen perusjuonen lisäksi kirjassa sivutaan lajien välisiä suhteita, uskonnollista fundamentalismia, siirtolaisuutta ja perhesuhteita. Pidän Pratchettin kirjoista. Muks! ei noussut suosikkieni joukkoon. Olen huomannut, että Pratchettin kirjat vaativat sopivan mielentilan ja nyt se ei ehkä ollut kohdillaan.

Donald E. Westlake: Huonompi juttu

 

 

Donald E. Westlake  on eräs lempidekkaristeistani. Olen lukenut suurimman osan hänen suomennetusta tuotannostaan. Huonomman jutunkin olen lukenut aikaisemmin, mutta en voinut vastustaa sitä Anttilan poistokorissa 0,50 euron hinnalla. Westlaken humoristisista kirjoista pidän enemmän kuin alunperin jollain salanimella kirjoitetuista raaemmista ja synkemmistä rikoskirjoistaan.

 

Huonomman jutun päähenkilö on John Dortmunder, tuttu epäonninen murtovaras. Dortmunderin erikoisalaa on murtokeikkojen suunnittelu. Dortmunder on taitava hommassaan, mutta ikävä kyllä ne eivät tapaa sujua suunnitelmien mukaan. Lukijalle tämä on ilo, sillä Dortmunderin ja kumppaneiden vaiheiden seuraaminen on varsin hupaisaa puuhaa. Tälläkin kertaa kirja käynnistyy epäonnisella murtokeikalla. Seuraavana päivänä vanha tuttu Andy Kelp saapuu Dortmunderin luo ja ehdottaa uutta pikkuhommaa. Pitäisi kaivaa ruumis ylös haudasta ja vaihtaa se toiseen. Dortmunder on ennakkoluuloinen, mutta suostuu kuitenkin.

 

Osavaltion pohjoisosissa on alunperin kolmen pienen intiaaniheimon pitämä kasino. Heimoista on jäljellä enää kaksi. Pikkusulka-niminen intiaaninainen ja kaksi valkoista miestä haluaisivat osille kasinon tuotosta, joten Pikkusulka pitäisi todistaa viimeiseksi pottaknobbee-intiaaniksi. Kun todistamiseen tarvitaan dna:ta, vaihdetaa kuollut pottaknobbee Pikkusulan sukulaiseen.

 

Juttu ei suinkaan ole selvä yhdellä ruumiinvaihdolla. Pikkusulka kumppaneineen on eripurainen seurue, joka ei haluaisi jakaa saalista keskenään saati sitten muiden kanssa. Dortmunder ja Kelp selviävät kolkkauyrityksestä ja pakottavat toiset yhteistyöhön. Myös kasinoa hallinnoivilla intiaaneilla on sanansa sanottavanaan. Yllättävä käänne seuraa toistaan ja lukijan nauruhermoja kutkutellaan. Dortmunderin ja Kelpin lisäksi tapaamme ison joukon muitakin vanhoja tuttuja.

 

Huonompi juttu ei ole suosikkini Westlaken kirjoista. Juonenkäänteissä on paljon tuttua vanhemmista kirjoista. Toisaalta tuttujen elementtien ja hahmojen olemassa olo myös lisää lukijan nautintoa. En vain nyt osannut niistä niin innostua. Minusta voi myös olla niin, että Huonompi juttu ei toimi niin hyvin jos ei ole lukenut Dortmunderista kertovia kirjoja aikaisemmin. Huonompi juttukin on ihan kelpo kirja, mutta jos haluaisi Westlaken tuotantoon tutustua kannattaisi lukea vaikkapa Kuuma kivi, Kukaan ei ole täydellinen tai Hukkuneita toiveita.

 

Huonommalla jutulla osallistun So American-haasteen osioon American Crime.

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

Viime aikoina on sattunut useamman kirjan kohdalla, etten ole jaksanut lukea niitä alkua pidemmälle. Harmittaa sekin, että osa näistä kirjoista oli odottamiani uutuuskirjoja. No, ehkä joskus paremmalla ajalla yritän uudestaan. Tämän Nopolan kuitenkin kahlasin loppuun.

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on Nopolan neljäs hämäläiskirja. Olen lukenut aiemmat ja muistelen pitäneeni niistä. Olen kuunnellut ne myös äänikirjoina, joina ne toimivat todella hyvin. Tämäkin sopisi varmasti hyvin äänikirjaksi. Kirja on hyvin samankaltainen edellisten osien kanssa. Mielestäni idea oli jo menettänyt makuaan. Sanoisin arvioksi kirjasta laimean ihan kivan.