Eeva Tenhunen: Viimeinen pari

Eeva Tenhunen on suomalainen dekkarikirjailija, jonka tuotantoon palaan aina sillointällöin. Kesäinen Savonlinnan reissu innosti kaivamaan hyllystä Tenhusen esikoiskirjan Mustat kalat ja joululomalukemista etsiessä kirjaston hyllystä silmiini osui vuodelta 1980 oleva Viimeinen pari.

Kirjan kertojana on useista Tenhusen kirjoista tuttu Liisa Halla. Liisa on keski-ikäinen dekkarikirjailija, joka on naimisissa rikoskomisario Martti Hallan kanssa. Martti on työmatkalla ulkomailla. Liisa on tervehtimässä kummityttöään tämän rippileirillä. Liisa on oman rippikoulunsa käynyt samassa paikassa. Leirin henkilöstössä on Liisan leiriajoilta tuttuja henkilöitä. Liisan valtaa nostalgia ja hänet on helppo ylipuhua osallistumaan leirikeskuksessa järjestettävään aikuisten leiriin. Leirillä on tarkoitus saada erilaisia ihmisiä kohtaamaan toisiaan ja lopulta ymmärtämään toisiaan ja samalla tuoda julkisuutta leirikeskukselle. Liisa korvaa leirille alunperin suunnitellun vieraan.

Heti kirjan alussa saamme tietää mitä leirllä tulee tapahtumaan Liisan löytäessä ruumiin rantahietikolta. Leiri alkaa kuitenkin melko leppoisissa tunnelmissa. Liisa ja muut leiriläiset osallistuvat erilaisiin tekemisiin, mutta tarpeeksi ristiriitatilanteita ei kehity. Ei ainakaan aluksi. Ihmisten väliltä alkaa kuitenkin löytyä yllättäviä yhteyksiä ja salattuja tarkoitusperiä. Puhutaan naimisiinmenosta, rakkausjutuista ja kuolleesta rippikoulutytöstä. Liisakin sekaantuu leirin ihmissuhteisiin enemmän kuin oli ajatellutkaan. Leirin loppua kohti tunnelma kiristyy ja yhä useamalla alkaa olla aihetta tuntea syyllisyyttä. Lopulta tehdään ratakaisuja, joden selvittämiseen tarvitaan Martti Hallaa.

Viimeinen pari ei ole suosikkini Tenhusen kirjojen joukosssa. Se on kuitenkin ihan mukava lukukokemus. Pidän Tenhusen kirjoitustyylistä. Siinä on ripaus humoristisuutta. Tunnelman kuvaileminen ja varsinkin Liisan oman syyllisyydentunteen kuvaus oli hienoa. Vaikka olen lukenut tämän kirjan aikaisemmin, en muistanut loppuratkaisua. Tenhunen onnistui kiepauttamaan juonikuvion muutaman kerran hienosti ympäri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 24 eli kirjassa selvitetään rikos.

Outi Pakkanen: Macbeth on kuollut

Tykkään kuunnella varsinkin pidemmillä automatkoilla äänikirjoja. Pikkuhiljaa kuuntelemista on alkanut vaikeuttaa vanha auto ja siinä oleva c-kasettisoitin. Kirjaston c-kasettikirjoista alkavat kiinnostavimmat olla kuunneltuja ja muutaman kerran on käynyt niinkin, ettei kasetti toimi enää kunnolla. Tähän autoon en aio kuitenkaan cd-soitinta hankkia, ehkä sitten seuraavassa pääsen kuuntelemaan cd-muotoisia kirjoja.

Outi Pakkasen kirjoihin suhtaudun hieman epämääräisin tuntein. En pidä niistä erityisen paljon, mutta silti niitä tulee silloin tällöin luettua. Ne vaativat monien muiden kirjojen tapaan sopivan mielentilan. Pakkasen kirjat sopivat luettavaksi parhaiten silloin, kun haluaa lukea jotain kevyttä, muttei kuitenkaan mitään romantiikkaosastolta. Varsinaiseen dekkarinnälkään ne eivät oikein sovi.

Macbeth on kuollut sijoittuu, kuten nimestä voi arvata, teatterimaailmaan. Kansallisteatterissa maineensa luonut Arttu Jaala palaa näyttämölle muutaman vuoden tauon jälkeen yhdessä entisen vaimonsa Svenska teaternin Gitta Grönin kanssa. He aikovat esittää kohtauksia Shakespearen tunnetuimmista näytelmistä. Näytelmän ohjaa nuori nouseva kyky Perttu Väänänen. Seurueeseen kuuluu myös puvustaja ja valomies. Pakkasen monista kirjoista tuttu Anna Laine on suunnitellut esitykselle julisteen ja käsiohjelman. Esityksestä odotetaan kauden tapausta. Ennen ensi-iltaa tunteet kuumenevat ja menneisyyden haamut nousevat esiin. Viimeisen harjoituksen jälkeen toinen näytelmän tähdistä löydetään kuolleena.

Mielentila oli tällä kertaa suotuisa ja pidin kuulemastani. Pakkanen on taas kerran osannut kirjoittaa maittavan ihmissuhdesopan, jonka selvittelyjä seurasi mielellään. Sopassa oli sopivassa suhteessa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pakkasella on usein kirjoissaan samoja hahmoja ja joskus näiden hahmojen mukana olo tuntuu jotenkin ärsyttävän väkinäiseltä. Onneksi tältä vältyttiin nyt. Anna Lainekin oli saatu kuvioihin luontevasti. Ja vaikka Annan kulinarismia ja silti laihuutta taas mainittiin, ei sekään mennyt yli. Olen muuten aika varma, että Anna teki tässä kirjass samaa kalakeittoa, johon tulee fenkolia, kuin syksyllä lukemassani Toisessa kerroksessa. Helsinki on usein näkyvästi esillä Pakkasen kirjoissa ja välillä se haittaa lukijaa, joka ei niin kovin hyvin Helsinkiä tunne, mutta helsikiläisille se voi taas tuoda paljonkin lisää lukuiloa.

Äänikirjoissa lukijalla on iso osa kuuntelijan nautintoon. Laura Jurkka hoiti homman erinomaisesti. Minusta hyvän lukijan täytyy lukea elävästi, mutta ei kuitenkaan liian eläytyvästi. Lukunopeuden ja äänen pitää olla myös miellyttävät. Kaikki kirjat eivät myöskään sovellu yhtä hyvin kuunneltaviksi. Äänikirjoiksi sopivat minusta parhaiten nopeatempoiset ja kohtalaisen lyhyet kirjat. Aloitin joskus Linnan Täällä pohjan tähden alla-kirjaa Veikko Sinisalon lukemana. Sinisalo oli lukijana todella hyvä, mutta kuuntelijana hyydyin ensimmäisen osan puoleen väliin ja siirryin paperiversioon.

Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

Olen lukenut Diana Gabaldonilta aikaisemmin Matkantekijä-sarjaa ja pitänyt kirjoista. Olen joskus katsellut lordi Johnista kertovia kirjoja, mutta en jostain syystä ole tullut aikaisemmin tarttuneeksi niihin. Syksyllä luin Gabaldonin Tulivanan, jossa useampi lyhyt samaan maailmaan sijoittuva kertomus. Lordi John Grey oli päähenkilönä niistä kahdessa. Varsinaisessa Matkantekijä-sarjassa lordi John on sivuosassa muutamassa kirjassa. Tulivanan innostamana luin uudelleen sarjan aloittavan Clairen ja Jamien tarinan aloittavan Muukalaisen. Seuraavalla kirjastokäynnillä sarjan seuraavaa osaa ei kuitenkaan ollut ja tulin tarttuneeksi Lordin yksityisasiaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Lontooseen. Lordi John on upseeri ja herrasmies, aatelisperheen nuorin poika ja homoseksuaali, joka tuon oman kierteensä juonen mutkiin. Lordi Johnin rykmentti on Lontoossa odottamassa uutta komennusta jonnekin brittiläisen imperiumin kolkkaan. Lordin nuori serkku on menossa naimisiin, mutta sattumalta lordi John huomaa sulhasmiehessä seikan, joka saa tämän vaikuttavan täysin kelvottomalta aviomieheltä. Kuinka onnistua purkamaan kihlaus ja tehdä se ilman, että skandaali vahingoittaisi Olivia-serkkua? Samaan aikaan eräs rykmentin vääpeleistä löydetään katuojasta tapettuna. Lordi John sekaantuu asiaan ja huomaa asiassa olevan jotain outoa. Armeijan tärkeitä asiakirjoja on myös kadonnut ja epäillään kuolleella vääpelillä olleen jotain tekemistä asian kanssa. Lordi John määrätään tutkimaan tapausta. Miettiessään kelvottoman sulhasmiehen tapausta sekä kuollutta vääpeliä ja kadonneita asiapapereita lordi John huomaa outoja yhdistäviä tekijöitä tapausten välillä...

Lordin yksityisasia muodosti yllätyksekseni kelpo historialliseen aikaan sijoittuvan dekkarin. En osaa arvioida historiallisen tiedon paikkaansapitävyyttä, mutta paljon epäaidomman tuntuisempaakin olen lukenut. Lukukokemuksena kirja oli viihdyttävä. Siinä ei myöskään ollut mukana Matkantekijä-sarjasta tuttua fantasia-elementtiä mukana, joka saattaa joitakin lukijoita hiukan vieroksuttaa. Käsittääkseni Lordi John-kirjat eivät myöskään muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, eikä lukijalle muodostu painetta kahlata kaikkia läpi. Myöskään Matkantekijä-sarjan tunteminen ei minusta ole mitenkään välttämätöntä lordi Johnin seikkailuihin tutustuttaessa. Viihdyin kirjan parissa niin hyvin, että taidan toistekin lukea myös lordi John Greystä kertovia kirjoja.

Dekkarisatoa

Mietin, että hyppäisinkö tauon jälkeen suoraan tämänhetkisten luettujen pariin . Päätin kuitenkin tehdä muutamia koosteita siitä mitä on tullut luettua. Pysynpähän samalla itsekin kärryillä siitä, mitä oikein olen lukenut.

Antonio Hill: Kauniit kuolemat
Luin viime vuonna Hillin Kuolleiden lelujen kesän ja pidin siitä. Odotukset Kauniiden kuolemien suhteen olivat siis korkealla. Barcelonalaiskomisario Saldago työtovereineen tutkii tällä kertaa erään yrityksen henkilökunnan tekemiä itsemurhia. Saldagon vaimo on edelleen kateissa eikä hänen kohtalonsa ratkea vieläkään. Jostain syystä en saanut oikein makua tähän kirjaan ja voi ollakin että Hillin seuraavat jäävätkin minulta väliin.

Ann Cleeves: Kuolemanhiljaisuus
Kuolemanhiljaisuus on toinen suomennos Vera Stanhopesta kertovaan sarjaan. Vera löytää naisen ruumiin kuntokeskuksen saunasta. Nainen on sosiaalityötekijä, joka työskentelee lastensuojelussa. Liittyykö kuolema työtehtäviin vai löytyykö ratkaisu kuolleen naisen yksityiselämästä. Pidin Veran hahmosta, joka on sympaattisella tavalla samanlainen kuin stereotyyppinen miesetsivä. Kirjan tapahtumia katseltiin myös muista kuin juttua tutkivien poliisien näkökulmasta.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 20-luvun Helsinkiin. Rouge on päivisin hattukaupan myyjätär ja öisin kapakkalaulajatar. Erään laulukeikan jälkeen Rouge löytää ravintolan omistajan murhattuna. Rougen veljeä epäillään teosta. Poliisi on tyytyväinen, mutta Rouge haluaa selvittää oikean syyllisen. Kirjan ajankuva viehätti minua. Pidin myös siitä, että vaikka kirja perusasenteeltaan oli kevyt löytyi siitä myös tummempia juonteita.

Kati Hiekkapelto: Kolibri
Hiekkapellon Kolibri on toinen kotimainen esikoisdekkari. Anna Fekete on lapsena Suomeen muuttanut pakolaistaustainen nuori poliisi. Hän palaa nuoruutensa kotikaupunkiin rikospoliisiksi. Anna kohtaa työpaikallaan monenlaisia asenteita. Annalla on myös omia selvittämättömiä tunteita menneisyydessään. Nuori juoksijanainen löydetään murhattuna lenkkipolulta. Kohta myös toinen lenkkeilijä murhataan. Uhreja ei yhdistä aluksi muu kuin kummankin taskusta löytynyt atsteekkikoru. Poliisit alkavat epäillä jäljittävänsä sarjamurhaajaa. Poliisiin ottaa yhteyttä myös kunniaväkivaltaa pelkäävä nuori tyttö. Pidin kirjasta. Hahmot olivat kiinnostavia. Juonikuvio vain lätsähti jotenkin loppua kohti. Jatkoa kuitenkin jään odottamaan kiinnostuneena.

Viveca Sten: Syvissä vesissä ja Sisäpiirissä
Taas yksi naisen kirjoittama ruotsalainen saaristolaisdekkari, muistan ajatelleeni nähdessäni Stenin Syvissä vesissä- kirjan ensi kertaa. Onneksi kuitenkin tartuin siihen. Kirjat sijoittuvat Tukholman saaristoon ja erityisesti Sandhamnin saarelle. Rikoksia Stenin kirjoissa selvittelee poliisi Thomas Andreasson ja häntä auttaa lapsuudenystävä ja juristi Nora Linde. Ensimmäisessä kirjassa merestä löytyy kalaverkkoon sotketunut murhattu mies. Kohta myös kuolleen miehen serkku löydetään murhattuna saarelta, johon heillä ei pitäisi olla mitään kytköksiä. Sisäpiirissä-kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun pursiseuran puheenjohtaja ammutaan veneeseen kesken purjehduskilpailun lähdön. Thomas ja Nora ovat viettäneet lapsuutensa saaristossa ja tuntevat sen ja sen asukkaat hyvin. Murhajuonet ovat taidokkaita ja Thomasin ja Noran yksityielämää saadaan seurata sopivassa määrin. Tulen lukemaan Viveca Steniä jatkossakin.

Seppo Jokinen: Vihan sukua
Vihan sukua on jo 18. komisario Koskisesta kertova kirja. Paljon on Koskiselle tapahtunut vuosien mittaan. Samoin lukijalle. Aloin seurata Koskisen vaiheita jo Koskinen ja siimamies-kirjan myötä ja yhä vain Seppo Jokisen kirja tulee luettua. Olisi toisaalta mielenkiintoista lukea Koskiset joskus alusta lähtien uudelleen. Osa kirjojen viehätyksestä on tutuissa tamperelaismaisemissa. Tällä kertaa Koskinen työtovereineen joutuu selvittelemään isoa juttua. Rautatiellä räjähtää ja kohdalle osuva matkustajajuna vaurioituu pajoin eikä kuolleilta ja loukkaantuneilta vältytä. Junassa on matkustajana uhkailtu kansanedustaja. Suojelupoliisi on varma, että kyseessä on terrori-isku. Syrjään joutuva Koskinen näkee asiassa myös muita seikkoja. Koskinen joutuu sekaantumaan kuolemantapaukseen myös läheisemmin, sillä samassa rapussa Koskisen kanssa asuva nainen löydetään kotoaan murhattuna. Vihan sukua ei minusta ollut Jokisen tuotannon kärkipäätä, mutta kelpo kirja joka tapauksessa.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
En näemmä ottanut Paholaisen pennuista edes kuvaa. Kirja on päätös osa henkivartija Hilja Ilveskerosta kertovasta trilogiasta. Olen lukenut aikaisemmat osat ja kaiken muunkin Lehtolaisen tuotannon. Yleensä pidän Lehtolaisen kirjoista, mutta nämä Ilveskerot ovat hieman tökkineet. Aluksi aioinkin jättää Paholaisen pennut väliin, mutta sen napottaessa kirjaston hyllyssä otin sen mukaani. Kirja liikkuu edellisten osien tapaan kansainvälisen rikollisuuden ja vakoilun piirissä. Myös Hiljan henkilökohtaista elämää ja menneisyyttä kaivellaan. En viehättynyt tästäkään kirjasta. Se johtuu luultavasti siitä, etten muutenkaan pidä tämäntyylisistä kirjoista. Mutta tulipahan luettua. Nyt sitten pääsenkin odottelemaan Lehtolaisen uutta Maria Kallio-kirjaa.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinsonin Kaikkein vähäpätöisin asia on jatkoa aikaisemmin lukemalleni Ihan tavallisena päivänä-kirjalle. Päähenkilö Jackson Brodie on entinen poliisi ja entinen yksityisetsivä. Edellisen kirjan lopussa hän sai perinnön, jonka turvin hän on myynyt etsivätoimistonsa ja muuttanut Ranskaan. Nyt Jackson on kuitenkin Edinburghissa, jossa hänen naisystävällään Juliella on osa vaatimattomassa teatteriesityksessä.

Tapahtumat käynistyvät liikenneruuhkassa. Peräänajotilanteessa toisen auton kuljettaja pahoinpitelee toisen. Rikoskirjailija puuttuu tilanteeseen. Jackson Brodie sattuu näkemään tapauksen. Yksinkertaiseen tapahtumaan liittyy pian paljon muutakin. Seuraamme tapahtumia useiden eri henkilöiden silmin ja olemme välillä tapahtumista perillä paremmin kuin kirjan hahmot, mutta vain välillä, sillä henkilöillä on paljon salaisuuksia. Pian sopassa on kadonneita henkilöitä, lahjontaa, murhattu näyttelijä, prostituutiota, rikkaan rakennuttajan vaimo, eläviä ja kuolleita venäläistyttöjä, varastelevia teinipoikia ja skotlanilainen naiskomisario. Atkinson pyörittää tapahtumista ja henkilöistä hurjan sopan, joka kuitenkin lopussa selviää, ainakin jollakin tapaa.

Kaikkein vähäpätöisin asia oli mukava kirja lukea. Siinä oli paljon raakoja asioita, jotka toisen kirjailijan teoksessa olisivat voineet olla kuvattu todella raadollisesti. Silti niitä ei oltu tässäkään kaunisteltu. Atkinsonin kirjoissa on dekkareille epätavanomaista huumoria. Lukiessani olin välillä kyllästyä jatkuviin henkilövaihdoksiin ja ihmettelin mielessäni, että onko kirjailija saanut tästä aikaiseksi mitään. Kirjassa oli kuitenkin vetoa, joka sai minut jatkamaan loppuun asti. Hyvä niin, sillä kirja jätti mukavan jälkimaun.

Outi Pakkanen: Julma kuu

Kannen kuva täältä.

Olen tainnut lukea vuosien varrella koko Outi Pakkasen tuotannon. Osasta olen pitänyt paljon, mutta viime vuosina ilmestyneet kirjan olen lukenut lähinnä vain tavan vuoksi. Ne eivät ole tehneet mitenkään erityistä vaikutusta. Julman kuun suhteen olinkin positiivisen yllättynyt.

Johanna on kosmetiikkamyyjä Helsingin Stockmannilla. Johanna asuu yksin kauniisti sisustetussa asunnossaan. Vanhemmat odottavat jo perheen perustamista, mutta toistaiseksi Johanna on tyytynyt seuraamaan vain ystävättärensä perhe-elämää. Eräänä päivänä Johanna törmää kuitenkin hurmaavaan mieheen, Samueliin. Johanna liitelee pää pilvissä uuden suhteen huumassa. Ystävätär puolestaan joutuu kohtaamaan kriisin omassa elämässään. Samaan aikaan tapahtumia tarkkaillaan Johannan naapuritalosta. Tarkkailija tuntuu näkevän ja tietävän kaikenlaisia asioita. Lukija alkaa pikkuhiljaa huolestua Johannan puolesta. Samuel  ei ehkä olekaan täydellinen mies.

Julmassa kuussa oli paljon Pakkasen tuotannosta tuttuja piirteitä. Tällä kertaa kirjassa oli kuitenkin myös erilaista kierrettä. Kiinnostuin kirjan henkilöistä ja halusin tietää mitä tulee tapahtumaan. Tunsin lukevani jännityskirjaa, enkä Helsinki-opasta.

Miten rikoskirjani ovat syntyneet - suomalaiset dekkaristit kertovat

Miten kirjani ovat syntyneet -kokoelmia on ilmestynyt vuosien myötä jo viisi. Miten rikoskirjani ovat syntyneet-teoksella on sama lähtökohta. Dekkariseura järjesti Helsingin yliopistolla luentosarjan, jossa joukko suomalaisia rikoskirjailijoita kertoi urastaan. Nämä luennot on koottu kirjaksi. Mukana on myös muutama kirjailija, jotka eivät luentoa pitäneet ja joku luennon pitänyt on jäänyt kirjasta pois.

Miten rikoskirjani ovat syntyneet oli kiinnostava kirja. Kirjassa oli mukana paljon tuttuja tekijöitä. Muutamalta olen lukenut koko tähän astisen tuotannon, mutta mukana oli myös itselleni täysin tuntemattomia tekijöitä. Kirjasta sai sekä kurkistuksen kirjailijan työhön että uusia houkuttelevia lukuvinkkejä.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Eletään Budapestissa vuotta 1936. Pääministeri on kuollut ja hautajaisia valmistellaan. Lehtimies Zsigmond Gordonin pitäisi keskittyä kirjoittamaan hautajaismenoista. Gordon on erikoistunut rikosuutisiin eikä politiikka häntä niin kiinnosta. Samaan aikaan syrjäiseltä sivukujalta löydetään nuori nainen surmattuna. Gordon osuu paikalle ja kiinnostuu tapauksesta. Nainen paljastuu prostituoiduksi ja virallinen kiinnostus hiipuu siihen. Kuollut tyttö ei jätä Gordonia rauhaan ja hän jatkaa tutkimuksia omin päin. Eniten häntä ihmetyttää kuolleen naisen laukusta löytynyt juutalainen rukouskirja. Pian Gordon huomaa olevansa ison jutun jäljillä. Kaikki tahot eivät ole näistä tutkimuksista innoissaan ja Gordon huomaa saattaneensa vaaraan paitsi itsensä myös naisystävänsä ja isänsä. Hän ei kuitenkaan halua jättää tutkimuksia sikseen, vaan sukeltaa yhä syvemmälle Budapestin alamaailmaan. Ratkaisu löytyy kuitenkin yllättävästä suunnasta ja liittyy kunniaan ja rakkauteen.

Budapestin varjot on Vilmos Kondorin dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirja herätti minussa uteliaisuuden myös jatkon suhteen. Juonikuvio oli kiinnostava ja henkilöhahmot samoin. Tapahtuma-aika ja -paikka kiehtoivat myös.

P. D. James: Syystanssiaiset

Pidän P. D. Jamesin dekkareista ja Jane Austenin kirjoista. Syystanssiaiset yhdistää nämä kaksi ollen Jamesin kirjoittama jatko-osa Austenin ehkä tunnetuimpaan teokseen Ylpeys ja ennakkoluulo. Suhtauduin kirjaan odottavin joskin hieman ennakkoluuloisin tuntein. Olen joskus lukenut Ylpeydelle ja ennakkoluulolle jatko-osan, jonka nimeä en nyt muista ja selaillut zombi-versiota. Toisten kirjoittajien tekemien jatko-osien suhteen olen vähän epäileväinen, mutta tämä kiinnosti.

Syystanssiaisten tapahtumat sijoittuvat muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumien jälkeen. Alussa kerrataan menneitä tapahtumia. Elizabeth ja herra Darcy asuvat lapsineen Pemberleyn kartanossa. Elizabethin sisko miehensä kanssa on vierailulla ja muitakin tuttuja henkilöitä on paikalla. Kartanossa valmistellaan perinteisiä suuria tanssiaisia, joihin on kutsuttu koko seudun kerma. Juhlia edeltävää iltaa vietetään kodikkaasti takkatulen ääressä, kun rauhan rikkovat pihamaalle ajavat vaunut. Vaunuissa on hysteerisenä Elizabethin sisar Lydia. Lydia ja hänen miehensä Wickham eivät ole olleet tervetulleita Pemberleyhin miehen tekojen vuoksi. Vaunukuskin puheista saadaan selville, että Wickham ja hänen toverinsa Denny olivat juosseen kiistellen metsään, josta hetken kuluttua kuului laukauksia. Kartanon miehen lähtevät Darcyn johdolla metsään etsimään miehiä. He löytävät metsästä Dennyn kuolleena ja verisen Wichamin tämän luota. Wickham syyttää itseään ystävänsä kuolemasta.

Loppukirja keskittyy paljon kuolemantapauksen selvittelyyn ja Wickhamin oikeudenkäyntiin. Toki naimakauppoja ja muitakin ihmissuhteita pohditaan. Herra Darcy saa aika ison roolin murhan ja oikeudenkäynnin ollessa miehisiä asioita. Elizabeth keskittyy enemmän kartanon hoitoon.

Syystanssiaiset oli ihan kiva kirja. Se oli sujuvaa luettavaa. Dekkarijuoni sujahti Austenin maisemiin kivuttomasti. En nyt vain oikein osannut keskittyä tämän lukemiseen. Joskus toiste olisin voinut pitää kirjasta enemmänkin, mutta nyt sen lukemisesta tuskin jää mitään isoja muistijälkiä.

Donald E. Westlake: Huonompi juttu

 

 

Donald E. Westlake  on eräs lempidekkaristeistani. Olen lukenut suurimman osan hänen suomennetusta tuotannostaan. Huonomman jutunkin olen lukenut aikaisemmin, mutta en voinut vastustaa sitä Anttilan poistokorissa 0,50 euron hinnalla. Westlaken humoristisista kirjoista pidän enemmän kuin alunperin jollain salanimella kirjoitetuista raaemmista ja synkemmistä rikoskirjoistaan.

 

Huonomman jutun päähenkilö on John Dortmunder, tuttu epäonninen murtovaras. Dortmunderin erikoisalaa on murtokeikkojen suunnittelu. Dortmunder on taitava hommassaan, mutta ikävä kyllä ne eivät tapaa sujua suunnitelmien mukaan. Lukijalle tämä on ilo, sillä Dortmunderin ja kumppaneiden vaiheiden seuraaminen on varsin hupaisaa puuhaa. Tälläkin kertaa kirja käynnistyy epäonnisella murtokeikalla. Seuraavana päivänä vanha tuttu Andy Kelp saapuu Dortmunderin luo ja ehdottaa uutta pikkuhommaa. Pitäisi kaivaa ruumis ylös haudasta ja vaihtaa se toiseen. Dortmunder on ennakkoluuloinen, mutta suostuu kuitenkin.

 

Osavaltion pohjoisosissa on alunperin kolmen pienen intiaaniheimon pitämä kasino. Heimoista on jäljellä enää kaksi. Pikkusulka-niminen intiaaninainen ja kaksi valkoista miestä haluaisivat osille kasinon tuotosta, joten Pikkusulka pitäisi todistaa viimeiseksi pottaknobbee-intiaaniksi. Kun todistamiseen tarvitaan dna:ta, vaihdetaa kuollut pottaknobbee Pikkusulan sukulaiseen.

 

Juttu ei suinkaan ole selvä yhdellä ruumiinvaihdolla. Pikkusulka kumppaneineen on eripurainen seurue, joka ei haluaisi jakaa saalista keskenään saati sitten muiden kanssa. Dortmunder ja Kelp selviävät kolkkauyrityksestä ja pakottavat toiset yhteistyöhön. Myös kasinoa hallinnoivilla intiaaneilla on sanansa sanottavanaan. Yllättävä käänne seuraa toistaan ja lukijan nauruhermoja kutkutellaan. Dortmunderin ja Kelpin lisäksi tapaamme ison joukon muitakin vanhoja tuttuja.

 

Huonompi juttu ei ole suosikkini Westlaken kirjoista. Juonenkäänteissä on paljon tuttua vanhemmista kirjoista. Toisaalta tuttujen elementtien ja hahmojen olemassa olo myös lisää lukijan nautintoa. En vain nyt osannut niistä niin innostua. Minusta voi myös olla niin, että Huonompi juttu ei toimi niin hyvin jos ei ole lukenut Dortmunderista kertovia kirjoja aikaisemmin. Huonompi juttukin on ihan kelpo kirja, mutta jos haluaisi Westlaken tuotantoon tutustua kannattaisi lukea vaikkapa Kuuma kivi, Kukaan ei ole täydellinen tai Hukkuneita toiveita.

 

Huonommalla jutulla osallistun So American-haasteen osioon American Crime.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

 

 

Varakas ja ylhäinen Arianna de Bellis on miehensä kuoleman jälkeen kaivannut tekemistä ja aloittanut työt pikkuserkkunsa omistamassa etsivätoimistossa. Suurin osa toimiston tehtävistä liittyy aviorikoksiin. Eräänä päivänä Arianna saa puhelun kylästä, jossa hänellä on vapaa-ajan asunto. Paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä on murhattu. Murhatun Lilyn lanko on huolissaan ja tyytymätön paikallisen poliisin toimintaan. Arianna matkustaa Tolfaan selvittämään tapausta. Taustansa vuoksi hän pääsee mukaan paikkakunnan seuraelämään. Aluksi etsiväntyöstä ei tiedetä mitään ja Arianna saa kuulla ihmisten pidättelemättömiä mielipiteitä Lilystä ja tämän murhasta. Vähitellen Ariannan todellinen rooli paljastuu. Murhaaja tuntee Ariannan olevan kannoillaan ja Arianna joutuu uhatuksi. Lily oli aiheuttanut käytöksellään ja olemuksellaan paljon kohua, mutta millaisen uhka hän oli ollut murhaajalle.

 

Murhan selvittelyn lomassa pääsemme kurkistamaan myös Ariannan yksityiselämään. Hän ei ole vielä täysin toipunut miehensä kuolemasta, mutta uusi elämä kuitenkin houkuttaa. Ariannan mies oli tärkeä poliittinen vaikuttaja ja oppi-isä nykyiselle ulkoministerille. Ministeri ja Arianna tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onko suhteella mahdollisuuksia Ariannan miehen varjossa. Ariannan menneisyyteen kätkeytyy myös arvoitus. Hänen nuoruuteensa kuuluu jakso, jolloin hän oli kateissa omaisiltaan. Arianna löydettiin muistinsa menettäneenä. Välähdyksiä menneestä on alkanut palautua Ariannan mieleen ja muistot pelottavat häntä.

 

Kuolema sypressin varjossa on kepeä dekkari. Pidin kirjan tunnelmasta, henkilöhahmoista ja juonesta. Kaiken ei aina tarvitse olla niin vakavaa, dekkarinkaan. Joskus on miellyttävä lukea jotain viihdyttävää ja hyvinkirjoitettua. Tämä kirja on sellaiseen omiaan. Ariannan hahmoon oli saatu sellaisia koukkuja, jotka houkuttavat tarttumaan myös Valan seuraaviin teoksiin.

 

Vera Valan ja Ariannan avustuksella valloitan Italian.

Walter Mosley: Sinipukuinen paholainen

 

 

Eletään vuotta 1948 Los Angelesissa. Mustaihoinen Easy Rawlins oppi sodassa katsomaan valkoisia ihmisiä tasavertaisesti. Ominaisuus voi aiheuttaa ongelmia ja Easy onkin muuttanut Teksasista Kaliforniaan paremman elämän toivossa. Kirjan alussa Easy on saanut potkut lentokonetehtaalta. Hän tarvitsisi kipeästi uuden työpaikan ja rahaa maksaakseen lainan omasta pienestä talostaan. Eräs tuttava tarjoaa Easylle työtehtävän. Homma vaikuttaa helpolta ja Easy päättää ottaa tehtävän vastaan. Eräs valkoinen mies haluaa löytää valkoisen naisen,jonka on nähty liikkuvan mustien kaupunginosassa. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää ja ennenkuin kaikki selviää on Easy joutunut tekemisiin niin poliisin kuin ganstereidenkin kanssa. Ystävyyssuhteet joutuvat myös koville.

 

Pidin Easy Rawlinsin hahmosta. Hän on fiksu ja eteepäin pyrkivä mies, joka tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Easyssa on jotain samaa kuin Siilin eleganssin portinvartijarouvassa. Hän ei voi paljastaa itseään muille. koska häntä ei ymmärrettäisi eikä hänen uskota pystyvän olevan sellainen kuin on. Portinvartijarouvaa rajoitti yhteiskunnallinen asema ja Easya sen lisäksi vielä rotu.

 

Sinipukuinen paholainen toimii myös dekkarina. Juonenkäänteet muistuttuvat monia kovaksikeitettyjä dekkareita. Voisikin olla kiinnostavaa lukea vaikka Chandleria tämän jälkeen.

 

Walter Mosley on kirjoittanut Easyn vaiheista 60-luvulle asti ulottuvan sarjan. Dekkarijuonen rinnalla Mosley seuraa Yhdysvaltojen mustan väestön aseman ja yhteiskunnan muutosta. Harmi ettei sarjan uusimpia osia tai Mosleyn muuta tuotantoa ole suomennettu.

 

Sinipukuinen paholainen osallistuu So American-haasteeseen osioihin Black America ja American Crime.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Rouva McGillicuddy on ollut kokko päiväv Lontoossa ostoksilla ja on junassa matkalla tervehtimään ystäväänsä Jane Marplea. Juna hidastaa kulkuaan mutkassa samoin kuin viereisellä raiteella kulkeva juna. Äkkiä rouva McGillicuddy näkee mieshahmon kuristavan naisen kuoliaaksi viereisen junan ikkunasta. Hän tekee tapauksesta ilmoituksen poliisille yhdessä neiti Marplen kanssa. Junasta ei kuitenkaan löydy kuollutta naista ja tapaus kuitataankin vanhan naisen unennäöksi. Neiti Marple uskoo kuitenkin ystävänsä kertomuksen ja alkaa tutkia tapausta. Hän saa selville kohdan, jossa murha tapahtui. Kyseisessä paikassa junat hiljentävät kulkuaan ohittaessaan Rutherford Hallin kartanon. Miss Marple päättelee, että ruumis on heitetty junasta ja kätketty. Neiti Marple ei voi itse nuuskia paikkoja, joten hän palkkaa avukseen nuoren Lucy Eyelesbarrowin. Lucy puolestaan palkkautuu taloudenhoitajaksi Rutherford Halliin omalaatuiselle Crackethorpen perheelle. Lucy löytää jälkiä tapahtumista ja lopulta myös ruumiin. Kukaan ei pysty tunnistamaan naista. Crackethorpeilla ei näytä olevan mitään tekemistä asian kanssa, mutta silti se herättää outoa levottomuutta perheessä. Pian Lucyllä ja neiti Marplella on käsissään joukko johtolankoja, jotka johtavat heidät ja lukijan monta kertaa harhaan ennen kuin totuus selviää.

Tämän Christien olen lukenut ennenkin. Katsoin jutusta myös tv-version äskettäin. Lukukokemus häiriintyi liian selkeistä muistikuvistä. Halusin kuitenkin lukea jonkun neiti Marple- jutun ja kirjastossa ei muita ollut tarjolla. Paddingtonista 16.40 on kuitenkin ihan kohtalaisen hyvä Christien dekkari. Juonta kuljetetaan ja lukijaa pyöritetään taidolla. Lukija, joka pitää Christien kirjoista pitää varmaan myös tästä. Minulle tämän lukeminen oli tällä kertaa turhan puisevaa ja tuntuukin siltä että Christie-kiintiöni alkaa olla taas hetkeksi täynnä.

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Pitkillä automatkoilla en jaksa kuunnella vain radiota. Äänikirjat ovat tähän oiva vaihtoehto. Autoni on vanha ja siinä voi kuunnella vain c-kasetteja, mutta onneksi kirjastosta löytyy apu tähänkin. Kaikki kirjat eivät sovi äänikirjoiksi eikä niitä voi kuunnella missä vain. Hyvä äänikirja ei ole liian pitkä tai hidastempoinen. Kuuntelutilanteen pitäisi olla melko rauhallinen. Minusta olisi hyvä, jos voisi kuunnella kerralla pidemmän yhtäjaksoisen ajan. Kuuntelukertojen välissä ei myöskään pitäisi olla liian pitkiä taukoja.

Lukijan merkitys äänikirjoissa on iso. Lukuäänen pitäisi olla miellyttävä ja puheen tenpon sopiva. Minusta varsinkin aikuisille suunnatuissa kirjoissa lukijan ei tarvitse ylenmäärin eläytyä tai muuttaa ääntään henkilöiden mukaan. Toisaalta liian monotoninen luenta on puisevaa kuunneltavaa. Syyttävän sormen lukijana oli Tytti Paavolainen, joka oli mainio lukija. Aluksi minua tosin häiritsi kuunnella lukijaa, koska Paavolainen on lukenut mm. Uppo-Nalleja ja oli hassu tunne yhdistää ääni Uppo-Nalleen ja kuunnella nimettömistä kirjeistä. Onneksi mielleyhtymä katosi ja pystyin keskittymään kuunteluun kunnolla.

Mielestäni olen lukenut suurimman osan Agatha Christien kirjoista, Mutta Syyttävästä sormesta minulla ei ollut mitään muistikuvia. Olen nyt kesällä katsellut Miss Marple-elokuvia. Syyttävä sormi on ollut filmattujen tarinoiden joukossa. Se ei kuunetelua haitannut, vaikka huomioinkin joitakin eroavaisuuksia kirjan ja elokuvan kesken.

Kirjan kertojana on nuori lentäjä Jerry, joka onnettomuudesta loukkaannuttuaan muuttaa maalle sisarensa kanssa. Sisaruspari otetaan hyvin vastaan paikalliseen seurapiiriin, vaikka heidän suurkaupunkilaiset tapansa aiheuttavatkin hieman oudoksuntaa. Sisarukset ovat tuskin asettuneet aloilleen, kun he saavat ensimmäisen nimettömän kirjeen. Käy ilmi, että pikkukaupungissa on meneillään ilkeiden ja hävyttömien kirjeiden aalto. Lähes kaikki ovat saaneet kirjeen. Kirjeille näyttää olevan ominaista se, etteivät ne perustu tosiasioihin. Onnettomuudesta toipuva Jerry kiinnostuu kirjeistä ja yrittää selvittää niiden tekijän. Aluksi vain pahaa mieltä aiheuttaneista kirjeistä on kuitenkin ikävämpiäkin seurauksia. Eräs nainen tekee itsemurhan ja kohta tapahtuu myös murha. Poliisikin kiinnostuu nimettömistä kirjeistä. Epäilykset vellovat ihmisten mielissä, mutta ratkaisua ei löydy. Onneksi kylän papinrouva tuntee neiti Marplen, jota kutsuu pahuuden asiantuntijaksi. Tarkkanäköinen neiti Marple on kohta oikeilla jäljillä ohjaten poliisinkin niille.

Syyttävä sormi oli miellyttävä kuuntelukokemus. Christie oli onnistunut luomaan kiinnostavan ja jännittävän juonikuvion, joka kiepsautettiin muutaman kerran taidokkaasto ympäri. Pidin myös minä-kertojasta. Kylään ulkopuolisena tuleva hahmo oli hyvä. Christien dekkareille ominaiset romanttiset sivujuonteet olivat myös sopivasti sivussa. Huumoria oli myös mukavasti mausteena.

Harri Nykänen: Pamalaton jumaus

Pamalattoman jumauksen lainasin alunperin vanhemmalle pojalleni. Hän ei ole ainakaan vielä kirjaan tarttunut, mutta minä lukaisin sen. Kirjan päähenkilöt Johnny ja Banzo ovat ilmeisesti esiintyneet Harri Nykäsen aikuisten dekkareissa, mutta minä en parivaljakkoon aikaisemmin ole törmännyt.

Eletään kesää 1974 Helsingin Roihuvuoressa. Parhaat kaverukset Johnny ja Banzo viettävät huulenheiton sävyttämiä viimeisiä kesälomapäiviään. Koulu alkaisi kohta ja vapaus olisi takanapäin. Pojat seuraavat kiinnostuneina elämää ympärillään. Johnny saa enoltaan vanhan mopon ja elinpiiri laajenee. Lähistöllä tapahtuu ryöstö ja pojat huomaavat jotain outoa.

Pamalaton jumaus on varsin letkeä tapaus. Minulle kirjasta tulivat vahvasti mieleeni vanhat poikakirjat. Ajankuva vaikutti uskottavalta ja aikalaiset voisivatkin tuntea nostalgisia värähdyksiä. Roihuvuoren ja Helsingin tuntemus olisi lukukokemukselle varmasti hyväksi.

Kirjan loppupuolella pojat alkavat haaveilla rikospoliisin urasta. Olisikin hauskaa lukea kaverusten myöhemmistäkin vaiheista.



Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt

Tuli hieman harrastettua kotimaan matkailua. Kuvittelin reissusskin kirjoittavani näitä rästissä olevia juttuja, mutta niin vain jäi kirjoittamatta.

Alicia Gimenéz Bartlettin Petra Delicado ja merkityt tytöt luin melko pian Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesän jälkeen. Molemmat sijoittuvat Barcelonaan. Hillin kirja sijoittuu nykyaikaan ja Petra Delicado 90-luvulle. Kirjoja olikin luonnollista verrata toisiinsa. Toisaalta kirjat olivat hyvinkin eri tyylisiä, mutta olivat mielenkiintoisia kumpikin.

Petra Delicado on nelikymppinen kahdesti eronnut entinen juristi.Hän oli halunnut rikostutkijaksi, mutta päätynyt hoitamaan poliisin arkistoa. Kaupungissa on tapahtunut raiskauksia, jotka näyttävät olevan saman tekijän tekosia. Poliisilla on pula tutkijoista ja Petra saa odottamansa tilaisuuden. Hän saa apulaisekseen maakunnasta saapuneen eläkeikää lähestyvän Fermin Garzónin. Ennakkoluuloisesti toisiinsa suhtautuva parivaljakko tutkii tapauksia. Petra huomaa, ettei rikostutkinta ole ihan niin helppoa ja suoraviivaista kuin hän on kuvitellut. Ihmisten vanhat ennakkoluulot poliisia kohtaan aiheuttavat myös ongelmia. Rikokset eivät jää vain raiskauksiin, sillä kohta löytyy myös ensimmäinen ruumis. Selvittäessään rikosta Petra Delicado ja Garzón oppivat kunnioittamaan toisiaan.

Minusta Petra oli pitkään todella ärsyttävä hahmo, jonka vuoksi lukeminen oli aluksi hieman tökkivää. Kirjassa oli kuitenkin jotain joka sai minut jatkamaan lukemistani. Tapahtumat pääsivät kunnolla vauhtiin ja tutkimusten edetessä pääsin paremmin Petran pään sisään.

Kirja on melko perinteinen dekkari, johon naistutkija toi vaihtelua. Se on sarjan ensimmäinen osa. Lukisin mielelläni lisääkin Petra Delicadon tutkimuksia.

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Edellisestä kirjoituksesta onkin huomaamatta vierähtänyt aikaa. Molemmat siskoni ovat käyneet kylässä. On rokattu ja käyty rippijuhlissa. On vietetty aikaa mökillä ja kotona. On eletty kesäelämää. Lisäksi olen kaivanut pitkästä aikaa värit ja siveltimet esille. Lukeminen on ollut mukana koko ajan, mutta tänne asti en ole saanut kokemuksia puretuksi.

Kirjan alussa Christine herää oudossa huoneessa vieraan miehen vierestä. Peilikuva näyttää vanhan naisen vaikka mielestään Christine on kahdenkymmenen. Vieras mies kertoo olevansa Christinen aviomies Ben ja Christinen kärsivän muistinmenetyksestä jouduttuaan onnettomuuteen kauan sitten. Hän pystyy muistamaan vain samana päivänä tapahtuneet asiat varhaisimpia muistikuvia lukuunottamatta. Syvän unen aikana uudet muistot katoavat. Christine yrittää tottua ajatukseen. Benin lähdettyä töihin hän jää yksin kotiin. Tohtori Nash soittaa Christinelle ja kertoo hoitavansa tätä. Tohtori kertoo Christinen pitävän päiväkirjaa. Päiväkirjan lukeminen paljastaa Christinelle lisää uusia ja pelottavia asioita. Sen etusivulla lukee suurin kirjaimin: Älä luota Beniin. Miksi rakastavaan aviomieheen ei voisi luottaa ja kuka on salaperäinen tohtori? Christinen on selviydyttävä aina uudesta päivästä ja aloitettava joka aamu uudestaan. Vähitellen hän huomaa mieleensä palautuvan uusia muistikuvia, mutta voiko niihinkään enää luottaa vai ovatko ne vain mielen harhaa?

Kun suljen silmäni on eräs niistä kirjoista, joita tuskin olisin lukenut ilman blogikirjoituksia. Se on välillä hyytävän kylmäävä, ahdistava ja jännittävä. Lukemista oli vaikea keskeyttää. Halusin tietää mitä Christinelle oli tapahtunut. Jossain vaiheessa arvasin jutun juonen, mutta silti kirja piti imussaan loppuun asti. Ajatus omien muistojen menettämistä tuntuu karmivalta. En haluaisi joutua sellaiseen tilanteeseen.

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Espanjalainen kirjallisuus on minulle vierasta. Don Quijoten lisäksi ei mieleeni tullut aluksi muuta, mutta muistin sitten lukeneeni ainakin Manuel Vázquez Montalbánin Pepe Carvalho-dekkareita. Dekkaririntamalla pysytään espanjalaisuuteen tutustuessa.

Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesässä liikutaan Barcelonassa. Argentiinalaissyntyinen komisario Héctor Saldago on ollut pakkolomalla pahoinpideltyään ihmiskauppaan sotkeutuneen noitatohtorin. Tutkimukset tapauksen johdosta ovat vielä käynnissä, joten Saldagon pomo työntää tälle pienen rutiinijutun. Rikkaan perheen poika oli pudonnut ikkunasta kotibileiden jälkeen. Tapaus oli jo luokiteltu onnettomuudeksi. Pojan äiti halusi kuitenkin vielä tarkempia tutkimuksia. Perhe tunsi poliisipäällikön ja tämä suostui tutkimukseen. Saldago alkaa selvitellä muutaman alaisensa kanssa pojan kuolemaa. Vähitellen pojan ystävien kertomuksista paljastuu pieniä ristiriitaisuuksia ja Saldago alkaa epäillä tapauksen olleen jotain muuta kuin onnettomuus. Samaan aikaan pahoinpidellyksi joutunut noitatohtori katoaa ja Saldago löytää outoja itseään ja perhettään uhkaavia viestejä. Avain kuolleen pojan tapahtumiin näyttäisi löytyvän kaukaa menneisyydestä, mutta oman osansa tapahtumiin tuovat kosto, huumekauppa, katolinen kirkko, ihmiskauppa, pedofilia, rahan himo ja rikkaiden etuoikeutettu asema.

Pidin tästä kirjasta. Ensiksi juoni oli mainio, kiero, yllätyksellinen, mutta silti mahdollinen. Olin muutamaan otteeseen varma tapahtumien kulusta, mutta hyvin kirjailija onnistui pyörittämään lukijaa. Pidin myös Hillin ihmiskuvauksesta Tapahtumiin sekaantuneet ihmiset olivat todellisen tuntuisia. Héctor Saldago päähenkilönä oli sopivan ristiriitainen ja omaa kiinnostavan taustan. Saldagon alaiset nuori naispoliisi Leire Castro ja ylikonstaapeli Martina Andreu olivat eläviä hahmoja. Luen mielelläni dekkareissa rikosta tutkivien henkilöiden yksityiselämästäkin. Usein sen osuus on kuitenkin liian suuri. Kuolleiden lelujen kesässä sitä oli juuri sopivasti. Se maustoi ja hivenen kevensi synkkää rikosjuonta. Rikostutkijoiden yksityiselämästä jäi useita langanpäitä solmimatta mikä herättää halun lukea myös hahmojen myöhemmistä vaiheista.

Kuolleiden lelujen kesä on Antonio Hillin esikoiskirja. Tämän ollessa näin myönteinen lukukokemus, jään innolla odottamaan mahdollista jatkoa.

Kuolleiden lelujen kesä osallistuu Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen osioon Espanja.

Maria Lang: Ruusuja, rakkautta, rikoksia

Joskus on mukava palata vanhoihin tuttuihin lukukokemuksiin. Luin joskus kaikki Maria Langin dekkarit. Pidin niistä kovasti, mutta edellisestä Langin lukemisesta on jo vuosia.

Ruusuja, rakkautta, rikoksia on Maria Langin mittavan uran alkupuolelta 50-luvun alusta. Kertojana on nuori aviovaimo Puck Bure. Puck viettää kesälomaansa miehensä kanssa, kun he saavat kirjeen vanhalta ystävältään rikoskomisario Krister Wijkiltä. Krister on menossa kihloihin rikkaan kaivospohatan pojantyttären kanssa. Uutinen yllättää pariskunnan ja uteliaina he päättävät pistäytyä tervehtimässä ystäväänsä tämän morsiamen kotikartanossa. Kartanon väki on mielissään vieraista. Asukkaita kartanossa on melkoisesti, vanha isännöitsijä sisarensa kanssa, isännöitsijän nuorempi poika vaimoineen, orvoiksi jääneet vanhemman pojan täysikasvuiset tyttäret ja tietysti uskollinen taloudenhoitaja. Kartanon lähimailla pyörii myös alustalaisen opettajaksi edennyt poika, johon nuorempi kartanon tyttäristä on toisten vastustuksesta huolimatta ihastunut. Yhdessä vietetään muutama lämmin kesäpäivä. Puck on tosin huomaavinaan tunnelmassa jotain outoa. Einarin täytyy jatkaa matkaa työasioiden vuoksi. Vilustunutta Puckia pyydetään jäämään kartanoon toipumaan. Idylli järkkyy talon isännän saadessa sydänkohtauksen. Kohtaus on kuitenkin vaaraton. Seuraavana yönä valittavaa ääntä kuullut Puck löytää isännän kuolemankielissä myrkytettynä ja tätä vahtineen vanhan taloudenhoitajan unilääkkeen huumaamana. Vanhus oli edellisenä päivänä muuttanut testamenttiaan ennen sydänkohtausta koettuaan jonkun järkytyksen. Poliisi saapuu paikalle ja toteaa, että murhaajan on täytynyt olla joku joka tuntee kartanon asiat hyvin. Krister Wijk ei haluaisi sekaantua asioihin, mutta ei lopulta voi puuttumatta tutkimukseen. Murhayrityksen ja vuosia aikaisemmin kadonneen naisen löydyttyä menneisyyden salat alkavat vihdoin paljastua ja Krister pääsee syyttämään murhaajaa yleisön edessä Hercule Poirotin tyyliin.

Olipahan ihan mukava lukea välillä tälläistäkin. Maria Lang on ehkä jäänyt nykyisin hieman unohduksiin. Se on sääli. Langin dekkarit ovat lajissaan ihan laatutavaraa. Ajanpatinaahan näissä tietysti on, mikä pitää lukiessa huomioida. Se tuo lisäviehätystäkin tarinaan.

Jäin miettimään, että missä vaiheessa Lang häivytti kertoja-Puckin pois ja alkoi kirjoittaa suoraan Kristeristä. Kiinnostava on myös miettiä Krister Wijkin ikääntymistä. Tässä 50-luvun alun kirjassa hän oli hieman alle neljänkymmenen. Langin viimeiset kirjat on julkaistu 80-luvun lopulla enkä muista Kristerin niissäkään olleen mikään ikäloppu. Sarjan loppupuolen kirjoissa sivuhahmona ollut henkilö kyllä varttui pikkupojasta aikuiseksi. Kiintoisaa.

Seppo Jokinen: Hervantalainen

Olen seurannut poliisi Sakari Koskisen uraa vuodesta 1996, jolloin ensimmäinen hänestä kertova kirja julkaistiin. Hervantalainen on 17. Seppo Jokisen dekkari. Vuosiin on sattunut monenlaisia kirjoja. Pääsääntöisesti olen niistä kuitenkin pitänyt. Rikosten ohella lukijat ovat saaneet seurata Koskisen ja hänen työtovereidensa yksityiselämää.

Komisario Koskinen on lopettelemassa kesälomaansa, kun hän saa viestin poliisilaitokselta. Pari pahoipitelyä ja yksi kuolemantapaus näyttävät liittyvän yhteen. Tapauksia tutkitaan, mutta ratkaisevaa tekijää ei heti huomata. Kuoleman tapauksia tulee kuitenkin kiihtyvällä tahdilla lisää. Koskinen pääsee joukkonsa kanssa oikeille jäljille, mutta murhaaja tuntuu olevan askeleen edellä. Vuotaako joku poliisilaitokselta tietoja ulkopuoliselle? Ja miten käy kun poliisien perheenjäseniä aletaan uhata?

Pidän Jokisen dekkareista. Niissä päähenkilöt ja heidän elämänvaiheensä ovat sympaattisia. Rikoskuviot ovat mahdollisuuksien rajoissa ja silti erilaisia ja kiinnostavia. Yhteiskunnallisuuttakin löytyy, mutta se ei etene saarnaavuuden asteelle. Entisenä tamperelaisena luen mielelläni myös tuttuihin maisemiin sijoittuvia kirjoja.

Hervantalainen on kelpo dekkari, taattua laatua. Minä sijoitan mielessäni sen Jokisen dekkareiden parempaan osaan.

Kirjoista puhuttaessa tulee joskus puhetta myös sarjoista ja pitääkä ne lukea järjestyksessä. Minusta Koskis-kirjat voi lukea hyvin satunnaisessa järjestyksessä tai aloittaalukemisen vaikka tästä kirjasta. Rikostapaukset eivät ole jatkuvajuonisia eikä niiden ratkaisua paljasteta myöhemmissä kirjoissa. Joihinkin henkilöhahmoihin ja tapahtumiin voidaan viitata, mutta ei häiritsevässä määrin. Koskisen niinkuin muidenkin hahmojen yksityiselämässä on tietysti tapahtunut vuosien myötä kaikenlaista, mutta rikosten selvittely on kuitenkin näissä kirjoissa se pääasia.