Eeva Tenhunen: Viimeinen pari

Eeva Tenhunen on suomalainen dekkarikirjailija, jonka tuotantoon palaan aina sillointällöin. Kesäinen Savonlinnan reissu innosti kaivamaan hyllystä Tenhusen esikoiskirjan Mustat kalat ja joululomalukemista etsiessä kirjaston hyllystä silmiini osui vuodelta 1980 oleva Viimeinen pari.

Kirjan kertojana on useista Tenhusen kirjoista tuttu Liisa Halla. Liisa on keski-ikäinen dekkarikirjailija, joka on naimisissa rikoskomisario Martti Hallan kanssa. Martti on työmatkalla ulkomailla. Liisa on tervehtimässä kummityttöään tämän rippileirillä. Liisa on oman rippikoulunsa käynyt samassa paikassa. Leirin henkilöstössä on Liisan leiriajoilta tuttuja henkilöitä. Liisan valtaa nostalgia ja hänet on helppo ylipuhua osallistumaan leirikeskuksessa järjestettävään aikuisten leiriin. Leirillä on tarkoitus saada erilaisia ihmisiä kohtaamaan toisiaan ja lopulta ymmärtämään toisiaan ja samalla tuoda julkisuutta leirikeskukselle. Liisa korvaa leirille alunperin suunnitellun vieraan.

Heti kirjan alussa saamme tietää mitä leirllä tulee tapahtumaan Liisan löytäessä ruumiin rantahietikolta. Leiri alkaa kuitenkin melko leppoisissa tunnelmissa. Liisa ja muut leiriläiset osallistuvat erilaisiin tekemisiin, mutta tarpeeksi ristiriitatilanteita ei kehity. Ei ainakaan aluksi. Ihmisten väliltä alkaa kuitenkin löytyä yllättäviä yhteyksiä ja salattuja tarkoitusperiä. Puhutaan naimisiinmenosta, rakkausjutuista ja kuolleesta rippikoulutytöstä. Liisakin sekaantuu leirin ihmissuhteisiin enemmän kuin oli ajatellutkaan. Leirin loppua kohti tunnelma kiristyy ja yhä useamalla alkaa olla aihetta tuntea syyllisyyttä. Lopulta tehdään ratakaisuja, joden selvittämiseen tarvitaan Martti Hallaa.

Viimeinen pari ei ole suosikkini Tenhusen kirjojen joukosssa. Se on kuitenkin ihan mukava lukukokemus. Pidän Tenhusen kirjoitustyylistä. Siinä on ripaus humoristisuutta. Tunnelman kuvaileminen ja varsinkin Liisan oman syyllisyydentunteen kuvaus oli hienoa. Vaikka olen lukenut tämän kirjan aikaisemmin, en muistanut loppuratkaisua. Tenhunen onnistui kiepauttamaan juonikuvion muutaman kerran hienosti ympäri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 24 eli kirjassa selvitetään rikos.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus

Odotin kiinnostuneena Anu Juvosen Lähiöoksennusta, koska olen itsekin elänyt lähiölapsuuden ja -nuoruuden 80-luvulla. Lähiö on määrittänyt minua monella tapaa.

Lähiöoksennus on tarina Katjasta ja hänen kahdesta ystävästään Mirristä ja Sannasta. Katjan perheen elämää seurataan Katjan syntymästä lähtien. Perhe muuttaa uuteen Kannelmäen lähiöön omaan asuntoon. Jonkun vuoden kuluttua isä lähtee uuden naisystävänsä luo ja äiti jää pitämään Katjan ja tämän isoveljen elämää kasassa. Katjan elämä laajenee kotipihalta ja perheen parista isompiin ympyröihin. Kasvava tyttö ihmettelee lähiön monenkirjavaa elämää. Lasten maailmassa on paljon sellaista mistä vanhemmat eivät tiedä. Katja ystävystyy ensin Mirrin ja myöhemmin Sannan kanssa. Tytöt haluavat olla jotakin ja päästä piireihin. Yläastemaailmassa se tarkoittaa viinaa, tupakkaa ja seksiä. Kaikkea pitää kokeilla ja vielä enemmän puhua siitä. Kaiken meuhkaamisen takana Katjaa ajaa ajatus päästä pois lähiöstä ja kaikista sen lieveilmiöistä. Lähtöhaaveet näyttävät toteutuvan lukion myötä. Katja ja Sanna suuntaavat kohti uutta elämää Mirrin jäädessä huonojen kokemuksien myötä lähiöön.

Lukemisen jälkeen minulle jäi melkoisen ristiriitainen olo. Ajankuva kirjassa oli tunnistettava ja samoin tietynlainen nuoruuden vimma. Kirjallisuus tuntuu välillä olevan täynnä nuorten miesten kasvukertomuksia, joten oli vaihteeksi raikasta lukea nuorten tyttöjen kasvusta. Joku kuitenkin tökkii. Kirja tuntuu moittivan vanhempia välinpitämättömyydestä ja tietämättömyydestä. Kuitenkin kirjan lasten ja nuorten tärkein huolenaihe tuntui olevan se, etteivät vanhemmat ja opettajat vain saisi tietää mistään mitään. Välillä kirjan tapahtumat tuntuivat olevan melkoista kurjuuden maksimointia. Kirjassa oli myös jotenkin liikaa tavaraa. Ehkä Katjan isän toilailuja liike-elämässä tai vanhempien suhteita ja varhaislapsuuden kokemuksia olisi voinut tiivistää.

Lähiöoksennus on ehdottomasti kiinnostava kirja. Olen monesti pohdiskellut ihmisten taustan ja lapsuusympäristön merkitystä myöhempään elämään. Usein nämä ajatukset tulevat mieleeni kohdatessani ihmisen, joka tulee täysin erilaisista oloista kuin itse tulen. Juvosen kirja sai minut pohtimaan ihmisten käsityksiä lähiöistä ja niissä elävistä ihmisistä. Joillekin ihmisille lähiö on outo ja pelottava käsite, joka leimaa kaiken lähiöistä tulevan toisenlaiseksi kuin ns. tavallisen elämän. Elämä ja nuoruus ovat kuitenkin perusteiltaan melko lailla samanlaista asuipa missä vain.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Hietakehto on kuudes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Olen lukenut kaikki aikaisemmat osat ja pitänyt kaikista. Kirjat voi lukea myös erillisinä, mutta minusta kokonaisuuden lukeminen kannattaa. Silloin niistä saa ehkä enemmän irti tietäessään paremmin taustoja asioille ja ihmisille.

Eletään muutamaa elokuun lopun päivää vuonna 1943. Kesää vietetään Selma Kelon sukuhuvilalla maaseudulla. Rouva Kelo on palkannut kälykset Hilda ja Anna Tuomen taloutta hoitamaan. Nuori Mari hoitaa Tuomen kaksosia ja pikkuista Mikaelaa. Torpassa asustaa Charlotta vatikseen ottamansa Blombergin kanssa. Oppikoulua käyvä Juho toimittaa yhdessä Charlotan kanssa lehteä huvilaelämästä ja maailmantapahtumista. Huvilalla asustaa myös rouva Kelon vanha tuttava, vanhenevä taiteilija Hertta Miettinen. Naapurisaaressa asustaa rouva Kelon entinen mies Ilmari Lehtivaara uuden vaimonsa kanssa. Sotatilanne vaikuttaa uhkaavalta ja maailmalta kuuluu huonoja uutisia. Tulevaisuus ja eritoten lasten kohtalo huolettaa kaikkia. Kesää yritetään kuitenkin viettää perinteiseen tapaan. Huvilalle odotetaan vieraita, mutta suunnitelmat muuttuvatkun kuullaan tohtori Kelon tyttären sairastuneen Äänislinnassa. Tohtori ja Mari lähtevät matkalle kohti Äänislinnaa. Kesävieraat tulevat ja tuovat mukanaa huvilalle rintamalta palanneen Lassi Tuomen. Vieraat aiheuttavat lisää ristiriitoja talon väen elämään.

Hietakehto oli jotenkin ahdistava ja uhkaavatunnelmainen kirja. Loppupuolen saariretki ja uuden elämän syntymä hieman kevensivät tunnelmaa. Mutta ne lasten leikit... Vahva kirja, joka teki suuren vaikutuksen. Olen edelleen jotenkin sanaton. Henkilöista pidin eniten Lassi ja Hilda Tuomesta ja taiteilija Hertasta. Pidin myös Kähkösen paria aiempaa kirjaa tiiviimmästä henkilögalleriasta. Lakanasiivet ja Neidonkenkä olivat yhden päivän romaaneja. Hietakehdon tapahtumien levittäytyminen useammalle päivälle laajensi myös koko tarinaa, teki siitä ilmavamman.

Mieleni tekisi lukea koko tähänastinen Kuopio-sarja alusta alkaen uudelleen. Ehkä sitten ensi vuonna. Kähkönen jätti myös hahmonsa elämän keskelle ja haluaisin tietää myös sen, mitä heille tapahtuu.

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Luin Sirpä Kähkösen Neidonkengän uudelleen verryttelynä suuresti odottamalleni Hietakehdolle.

Neidonkenkä sijoittuu sota-ajan Kuopioon, tarkemmin  sanottuna 9. päivään kesäkuuta 1942. Kähkönen pyörittää aikaisemmista kirjoistaan tuttuja ihmisiä ja samalla uusia henkilöitä saapuu näyttämölle. Ravintola Tatrassa valmistellaan liikemies Mertasen nimipäiväjuhlia. Mertanen on itse alkanut epäillä halukkuuttaa koko juhliin. Tuomen naiset leipovat ravintolaa varten pitkästä aikaa oikeaa leipää ja saavat sitä myös itse lapsineen syödäkseen. Tohtori Kelo on toipumassa talvisesta sairaudestaan ja katuu menneitä tekojaan. Tatran hovimestari Karlsson saa huonoja uutisia. Anna Tuomi tuntee vetoa klarinetisti Torkkeliin, jonka pitäisi huolehtia pienestä Saaralotasta. Entisestä toimittaja Lehtivaarasta on tullut liikemies ja hän kuljettaa ulkomaalaista lehtinaista Marieke Candrixia ympäri Kuopiota. Marieke on nähnyt työssään järkyttäviä asioita ja haluaisi hieman lepoa. Nuoret tytöt Mari ja Ani haluaisivat hieman iloa elämäänsä. Lapset Juho ja Saaralotta vaeltavat kaupungissa ja lähiseudun metsissä tarkkaillen ympäristöään. Muusikko Kalle Blomberg saapuu Tatraan bassonsa kanssa saa orkesterin soittamaan niinkuin joskus ennen.

Kähkönen osaa kirjoittaa karuista asioista kauniilla kielellä. En voi olla vaikuttumatta tästä kirjasta edelleen. Kirjan lapset ja nuoret on kuvattu sydämeenkäyvällä tavalla. Leivän leipominen Aleksanterinkadun talon leivintuvassa ja naisten lepohetki työn lomassa, pienillä asioilla voidaan kuvata suuria tunteita. Jos jotain moittimista voisin sanoa niin en pitänyt niin paljon Lehtivaaran ja Marieke Candrixin kohtauksista, vaikka kirjan kannalta ne merkittäviä olivatkin.

Eve Hietamies: Yösyöttö

 

 

Olin kuullut Eve Hietamihen Yösyötöstä ja samoista hahmoista kertovasta Tarhapäivästä paljon positiivista. Hietamiehen aiemmat kirjat olen lukenut, mutta nämä olen jotenkin ohittanut. Ehkä pelkäsin kirjojen aihepiirin tulevan liian lähelle. Kirjastossa katselin näitä kirjoja useamman kerran ennen kuin sain Yösyötön käsiini.

 

Yösyötön alussa Antti joutuu pienen poikavauvan yksinhuoltajaksi vaimonsa Pian sairastuttua psykoosiin. Antti on toimittaja, joka on ajatellut isyysloman jälkeen palata töihin, opettaa pojalle tärkeitä totuuksia elämästä ja antaa Pian hoitaa vauva-arjen. Uudessa tilanteessa Antti on aivan pihalla. Pikkuhiljaa hän alkaa luottaa kykenevänsä pitämään Paavo-vauvan hengissä. Arjen yksitoikkoisuus saa Antin hakeutumaan leikkipuiston äitien seuraan. Hiekkalaatikon reunalla vietetty aika paljastaa Antille äitien maailman. Pia ei pysty eikä halua pitää kontaktia mieheensä eikä lapseensa. Antin ajatukset ovat vihaisia ja katkeria, mutta onneksi seestyvät hieman loppua kohden. Suhde Paavoon muodostuu tärkeäksi.

 

Pidin kirjasta, vaikka pieniä ärsytyksen aiheita mieleeni tulikin. Antti todisti myös miehen pystyvän hoitamaan pikkuvauvaa ja oppivan uusia asioita. Vauva-arjen vaativuus ja jatkuvan läsnäolon pakko kuvattiin hyvin. Väsymisen ja yksitoikkoisuuden vaihtelu vauvan tuottaman ilon välillä oli tuttua. Pidin myös leikkipuiston äideistä ja miten heistä paljastui persoonallisia ihmisiä äidin roolin lisäksi. Häiritseviä asioita oli Antin kuvitelma siitä, että naiset automaattisesti tietäisivät ja hallitsisivat vauvanhoitoon liityvät asiat ja sosiaaliset kuviot. Toinen oli Pian hahmo. Toki kirjassa kuvattiin asiaa Antin näkökulmasta, mutta välillä vaikutti kuin Pia olisi tahallaan valinnut psykoosiin sairastumisen ja kykenemättömyyden suhteen luomisessa lapseen. Positiivinen mielikuva kuitenkin jäi päällimmäiseksi.

 

Omiin kokemuksiin verrattuna olin kateellinen Antille hyvästä ja auttavaisesta neuvolantädistä ja leikkipuistoyhteisöstä, johon hän pääsi sisälle.

 

Odotan innolla saavani käsiini myös Tarhapäivän.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sain Sofi Oksasen uutuuden kirjastosta käsiini tämän kappaleen ensimmäisenä lukijana. Olin tehnyt varauksen todella hyvissä ajoin. Olen lukenut Oksasen aiemman tuotannon ja vaikuttunut etenkin Puhdistuksesta. Tästä kirjasta minulla ei ollut ennakko-odotuksia. Kirjaan tartuin suurella uteliaisuudella.

Kirjassa seurataan vuorotellen tapahtumia Virossa kahdessa ajassa. 40-luvulla Neuvostoliitto on miehittänyt pari vuotta. Sotaonnen vaihtuessa tilalle saapuvat saksalaiset. Juudit, Rosalie, Edgar ja Roland yrittävät selvitä parhaansa mukaan uusien valloittajien maailmassa. Valintoja tehdään isänmaan ja oman edun kannalta. Joskus ne ovat sama asia, mutta eivät aina. 60-luvulla tapaamme Konttorin innokkaan työntekijän toveri Partsin. Parts on saanut tehtäväkseen kirjoittaa kirjan kokemuksistaan hitleristien parissa. Kaikki ei kuitenkaan ole niin helppoa ja yksinkertaista.

Helppoa ei myöskään ole purkaa ajatuksiaan kirjasta. Tapahtumista ei haluaisi liikaa paljastaa. Ei myöskään henkilöiden välisistä suhteista. Kun kyyhkyset katoavat kertoo historiasta, ystävyydestä, rakkaudesta, parisuhteesta, vihasta, pelosta ja häpeästä. Tästä kirjasta pitäisi päästä puhumaan jonkun sellaisen kanssa, joka sen on lukenut.

Pidin kirjasta. Oksanen on saanut henkilönsä elämään. Hahmot joutuvat vaikeisiin tilanteisiin eivätkä tee helppoja ratkaisuja. He eivät ole yksiulotteisia. Joitakin hahmoja olisi helppo inhota ja halveksia, mutta toisaalta tarinaa katsotaan myös heidän näkökulmastaan. Elämä ei ole yksinkertaista. Pidin kirjan kerroksellisesta rakenteesta. Menneet ja tulevat tapahtumat lomittuivat ja selittivät toisiaan.

Vertaan tätä kirjaa Puhdistukseen. Se tuli enemmän iholle, oli jollakin tapaa raaempi. Kun kyyhkyset katosivat on vaikuttava, mutta eri tavalla. Pidin siitä, ettei tämä ollut liian samankaltainen.
Odotan suurella mielenkiinnolla Sofi Oksasen seuraavaakin teosta.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Antti Tuurilta olen joskus jotain lukenut. Mielikuvani Tuurin kirjoista oli positiivinen joskin jotenkin miehinen. Taivaanraapijat lähti kirjastosta mukaani äänikirjana pitkälle automatkalle. Matka loppui ennen kuin kirja ja minulla oli hieman taukoa kuuntelussa. Sain kirjasta hyvin otteen tauosta huolimatta.

Taivaanraapijoissa eletään 1900-luvun alkuvuosia. Kertojana on Ketolan Jussi, nuori mies Pohjanmaalta. Jussi on tullut monien muiden suomalaisten tavoin Amerikkaan paremman elämän toivossa. Aluksi Jussi oli ollut kaivostöissä, mutta ei niissä ollut viihtynyt. Tie oli johdattanut Jussin New Yorkiin. New Yorkissa Jussi tutustuu muihin suomalaisiin ja saa näiden avulla työpaikan pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta. Aluksi korkea paikka huimaa Jussia, mutta pian se ei työntekoa haittaa. Suomalaiset olivat arvostettuja työmiehiä rakennuksilla. Jussin työporukka koostuukin suomalaisista ja mohawk-intiaaneista, jotka myös ovat korkeita paikkoja pelkäämätöntä väkeä. Raskas työ ei vie Jussin kaikkia voimia vaan aikaa löytyy seuraelämään muiden suomalaisten parissa. Politiikka ja uskon asiat puhuttavat suomalaissiirtolaisia. Jussin ympärillä pyörii myös naisihmisiä. Jussi on vakaa mies, joka kuitenkin sopeutuu hyvin uusiin olosuhteisiin. Hänellä on omat mielipiteensä eikä hän ryhdy kiihkoilemaan asioista.

Pidin Jussin lakonisesta kertojanäänestä. Tuuri on onnistunut luomaan sympaattisen ja kiinnostavan mieshahmon. Suomalaissiirtolaisten elämästä oli myös mielenkiintoista lukea. Lukemiseen toi minulle lisää mielenkiintoa tieto isäni äidinisästä, joka oli Amerikassa siirtolaisena kahteenkin otteeseen juuri näihin, kirjassa kuvattuina aikoina.

Ketolan Jussin tarina jatkuu Kylmien kyytimiehessä, jonka olen joskus lukenut ja ilmeisesti myös Ikitiessä. Nämäkin kirjat menevät luettavien listalle.

Äänikirjassa lukijana oli Vesa Rantala. Rantalaa oli miellyttävä kuunnella ja minusta hän sopi Jussin ääneksi hyvin.

Wikipediasta löysin tietoa MetLifin taivaanraapijasta. Joskus innostun hakemaan lisää tietoa lukemistani kirjoista. Nykyisin tämä on onneksi helppoa netin avulla.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Lukaisin tänään aamutuimaan Tuomas Kyrön uuden Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike-kirjan. Ihastuin Kyrön Mielensäpahoittajaan muutama vuosi sitten. Luin myös muutaman Kyrön vanhemmista kirjoista. Kerjäläistä ja jänistä en ole vielä saanut käsiini, mutta tulen senkin luultavasti joskus lukemaan. Mielenkiinnolla huomasin tämän uuden Mielensäpahoittajan uutuuskirjaluettelosta ja pistin sen kirjastosta varaukseen.

Ruskeakastike jatkaa saman vanhan jäärän tarinaa. Mielensäpahoittajan elämä meinaa suistua raiteiltaan, kun kun tuttu kotihoitaja vaihdetaan hosuvaan tytönhupakkoon. Vanha mies ei voi moista sietää. Syödä kuitenkin pitäisi ja koti hoitaa, mutta miten se nyt hoituu, kun nämä tehtävät aikaisemmin hoitanut vaimo on nyt vanhainkodin vuodeosastolla. Poika ja tohtori Kivinkinen epäilevät Mielensäpahoittajan kykyä selviytyä enää yksin asumisesta. Jääräpäisesti vanha mies päättää opetella laittamaan ruokaa. Opettelun ohella saamme kuulla mikä on vialla nykysuomalaisten syömisessä, miten ennen kaikki oli parempaa ja ylistyslaulun perunalle.

Kirja oli ihan kiva ja nopea lukukokemus. Ei niin hersyvä tai sydämeenkäypä kuin ensimmäinen Mielensäpahoittaja, mutta mukava välipala.

Aila Meriluoto: Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit)

Luin Aila Meriluodon Peter-Peterin ensimmäisen kerran joskus vuosia sitten Meriluodon Vaarallista kokea-nimellä julkaistujen päiväkirjojen innoittamana. Pidin siitä silloinkin, mutta en osannut lukea sitä päiväkirjasta ja Meriluodon omasta elämästä erillisenä. Kesällä näin tämän sattumoisin Kirjatorilla pokkarina kahdella eurolla ja nappasin mukaani.

Kirjan juoni on yksinkertainen. Ruotsinsuomalainen kirjastonhoitaja Sanna tutustuu kirjeitse ruotsinvirolaiseen kirjailija-lääkäri Peteriin. Kirjeet johtavat suhteeseen, jonka Peter lopulta mitään selittämättä katkaiseen. Sanna yrittää selvitä tilanteesta parhaansa mukaan. Rakenne on mielenkiintoinen. Kirja koostuu enimmäkseen Sannan kirjeistä Peterille, muutamasta päiväkirjan katkelmista ja Sannan romaaniluonnoksista. Lopussa on Sannan tilitystä kirjailijalle ja Peterin vastaus kirjailijan kirjeeseen.

Tunnelataus kirjassa on hurja. Ensin Sannan mieletön heittäytyminen rakkauteen ja äkillinen syöksy epätoivoon. Lukiessani pääsin seuraamaan Sannan tunteita vierestä, samaistumaan niihin. Luettuani kirjan voin tietysti ihmetellä joitakin Sannan ratkaisuja. Samoin Peterin käytöstä. Toisaalta ymmärrän. Lukiessani tätä nyt olin jotenkin yllättynyt siitä, että Peter ja Sanna tapasivat oikeasti vain muutaman kerran. Sanan voima näkyy tässäkin. Peter-Peter ei ole kuitenkaan vain sanoja. En muista lukeneeni montaakaan kertaa näin hyvin kuvattua naisen himoa ja mielettömyyttä sen edessä.

Peter-Peter on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se on voimakas kirja ja ansaitsee minusta arvostusta pelkkänä kirjana ilman taustan tietämistä.

Matti Mäkelä: Ihmisen olosijat

Matti Mäkelän Ihmisen olosijojen lukemisesta on jo hieman aikaa. Mäkelä kirjoittaa lyhyitä juttuja sananmukaisesti ihmisen olosijoista. Olosijat vaihtelevat istumisesta tupakalla tulisijan edessä, osanotosta kokousmatkoihin ja maalaiselämän ja kaupunkilaiselämän eroihin.

Tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Älykästä tekstiä oli ilo lukea. Lukiessani välillä hykertelin naurusta ja välillä väitin kirjoittajalle kiivaasti vastaan. Toisinaan nyökkailin hyväksyvästi.

Muistelen lukeneeni Matti Mäkelän kirjoituksia joskus aikaisemminkin. Tarkkaa muistikuvaa minulla ei näistä lukukokemuksista ole . Haluaisin tutustua Mäkelän muihinkin teksteihhin joskus eemmän.

Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

Mustikkasoppa oli minulle ensimmäinen lukemani Katariina Romppaisen kirja. Luen mielelläni kevyempääkin kirjallisuutta, joten uteliaana tartuin tähän kirjaan. Kokemukset suomalaisista tämän tyylilajin kirjoista ovat olleet kovin vaihtelevia.

Lähtökohdiltaan kirja vaikuttaa tavanomaiselta. Kolmeakymmentä lähestyvä Sini-Marja, jota myös Mustikaksi kutsutaan, on sinkku, opinnot ovat jumissa ja työ tylsä hanttihomma. Perhejoulu ja sen tapahtumat saavat Sini-Marjan ajattelemaan omia lapsia. Lapselle pitäisi löytää isä ja isäehdokasta Sini-Marja alkaakin etsiä. Matkassa on kuitenkin kaikenlaisia mutkia ja Sini-Marja huomaa, ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista.

Tärkeässä roolissa kirjassa on myös Sini-Marjan perhe: vanhemmat, kaikkitietävä isosisko ja vanhaikodissa asuva mummu. Perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä merkittävinä hahmoina kirjassa. Varsinkin Rauha-mummu on hersyvä hahmo. Mustikkasoppaan vaikuttavat paljon myös lapsuudenperheen asetelmat ja suhtautuminen toiseen. Sini-Marjan täytyy vapautua lapsuudestaan elääkseen aikuisena.

Pidin kirjasta. Se ei ollut vain kevyttä hömppää, mutta toimi sinäkin. Kirjoitustyyli oli jotenkin ilmavaa ja samalla arjessa kiinni olevaa. Mustikkasopasta jäi minulle halu tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

AnnaLeena Härkösen uusin teos Onnen tunti on tarina sijaisvanhemmiksi päätyvästä pariskunnasta. Kirjan kertojalla Tuulalla on poika edellisestä liitostaan. Uuden miehensä Harrin kanssa Tuula ei voi kohdunpoiston vuoksi saada yhteistä lasta. Tuula pelkää Harrin lähtevän liitosta tämän vuoksi. Lehteä lukiessaan Tuula huomaa jutun sijaisvanhemmista. Ajatus sijaislapsista alkaa itää Tuulan mielessä. Harri ja Roope-poika suhtautuvat ajatukseen myönteisesti ja ennenpitkää pariskunta istuu sijaisvanhemmille tarkoitetulla kurssilla. Kurssin jälkeen perheeseen saapuu sijaislapsiksi sisaruspari Luke ja Venni. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan yksinkertaisesti. Tuulalla on tekemistä omien tunteidensa kanssa, muistot lapsuudesta ja oma äitisuhde vaivaavat. Vennin ja Luken aikaisemmat kokemukset vaikuttavat heihin paljon. Jonkinlaiset suhteet pitäisi pystyä luomaan myös sisarusten biologisiin vanhempiin, ennenkaikkea huostaanottoa vastustaneeseen ongelmaiseen Jonnaan.

Kirja oli nopea ja sujuva lukea. Se käsitteli vakavaa aihetta kevyesti. Härkösen vahvuus on vuoropuhelussa. Hahmojen replikointi oli välillä todella riemastuttavaa. Vanhemmuuta ja äitiyttä käsitellään kiinnostavasti. Onneksi Härkönen ei tee Tuulasta liian neuroottista ja omien kokemustensa vankia. Pidin kirjasta. Omasta mielestäni sijoitan Onnen tunnin Härkösen tuotannon kärkipäähän.

Eräs positiivinen seikka vielä. Huomioin ilolla Tuulan ja Harrin ammatit. Tuula oli ompelija ja Harrilla oli tatuointiliike. Välillä minusta tuntuu että liian monissa kirjoissa hahmot ovat akateemisia ja/tai hyväpalkkaisissa ammateissa.

Tuija Lehtinen: Miss Seinäruusu

Tuija Lehtisen kirjoitustyyli on hauska ja leppeä. Lehtisen kirjojen äärellä on helppo viihtyä. Pelkän viihteen lisäksi niissä on usein myös ajattelemisen aihetta. Aikuisille suunnatut kirjat ovat hivenen kaavamaisempia kuin Lehtisen nuorten kirjat, joissa kirjailija pääsee revittelemään aiheiden puolesta laajemmalla skaalalla.

Miss Seinäruusun päähenkilö on toimittaja Rea Raunio. Rea osallistuu leikkimieliseen Miss Seinäruusu-kilpailuun ja tutustuu sen kestäessä komeaan maatilan perilliseen Marttiin. Martin vanhemmille Rea ei ole mieluinen miniä ja vuosien saatossa Rea saa sen huomata. Avioliitto Martin kanssa väljähtyy ja lopulta Rea saa kyllikseen elämästä Routakorven maatilalla. Rean uusi elämä radiotoimittajana ei suju aivan mutkattomasti. Martin ja Rean 6-vuotias poika Frans asuu vuoroviikoin vanhempiensa luona. Ex-appivanhemmat työntävät kapuloita rattaisiin parhaansa mukaan niin Fransin, Martin kuin Rean työpaikankin suhteen. Pojan ollessa Rean luona keskittyy tämä täysillä Fransiin. Muina aikoina Rea yrittää keskittyä työhönsä ja rakentamaan elämäänsä uudelleen kokoon. Miehiä kuitenkin alkaa pyöriä Rean ympärillä jalkapallovalmentajasta runopiirin vetäjään. Myös Rean menneisyydestä tutut hahmot palaavat maisemiin.

Tuija Lehtisellä on tapana kirjoittaa kirjoihinsa todella hersyviä sivuhenkilöitä. Niitä riittää myös tässä. Sivuhenkilöt elävöittävät tarinaa eivätkä onneksi riistäydy käsistä. Rea säilyy oman tarinansa päähenkilönä.

Viihdyin Miss Seinäruusun parissa. Sen maailma on arkinen ja tuttu, mutta kuitenkin sopiva todellisuuspakoon. Viihdekirjoissa päähenkilö on alle kolmekymppinen, joka etsii ensimmäistä vakavaa suhdetta tai vaihtoehtoisesti keski-ikäinen, joka muuttaa elämänsä suuntaa. Pienen lapsen äitinä Rea oli tästä kaavasta mukava poikkeus. Rean suhde poikaan sai ansaitsemansa kuvauksen ja Fransista tuli oma henkilö tarinaan.

Terttu Autere: Sininen hatturasia

Olipa kerran kesäkuinen päivä pienessä suomalaisessa kaupungissa 20-luvun alkuvuosina. Tästä päivästä kertoo Terttu Autereen kirja Sininen hatturasia. Kirja seuraa henkilöidensä elämää yhden päivän aikana ja muistoissa palataan myös menneisiin. Elämät ja ihmiset lomittuvat toisiinsa. Osa henkilöistä on tuttuja Autereen aiemmasta kirjasta Kirjepostia. Kirjepostista tuttuja ihmisiä vilahtelee myös ihmisten puheissa.

On mielenkiintoista päästä kurkistamaan eri ihmisten ajatuksiin ja kokemuksiin. Joidenkin mietteisiin haluaisi tutustua paremminkin ja osa jää vieraammaksi. Erityisesti kirjan naisten tarinat jäivät mieltä kaihertamaan. Haluaisin tietää mitä tapahtuu maisterinrouva Sonjalle, uskaltaako palvelustyttö Jenny lähteä ystävänsä perässä Amerikkaan kultaa vuolemaan ja mitä Holmin Maikki oikein suunnittelee.

Ajankuva tuntuu uskottavalta. Se tulee hyvin ilmi pienistä yksityiskohdista. Yhteiskunta ja ihmisten asenteet käyvät ilmi henkilöiden mietteissä ja kokemuksista.

Sininen hatturasia oli oikein miellyttävä lukukokemus. Pidin Autereen tavasta kuvata hahmojaan myötätuntoisesti ja lämmöllä.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

Koskimiehen Hurmion tyttäret kertoo kahdesta runoilijasta ja heidän välisestään ystävyydestä. Katri Vala ja Elina Vaara kuuluvat sukupolvensa tunnetuimpiin runoilijoihin. Kirja seuraa heidän elämäänsä lapsuudesta vuoteen 1930 vuorotellen olevilla puheenpätkillä.

Kirja oli ihan kepeää luettavaa. Lukukokemusta paransi osaltani se, että olen joskus perehtynyt Tulenkantajiin ja erityisesti Katri Valaan enemmänkin. Täysin taustoja tietämättömille kirja voi olla turhan hajanainen lukukokemus. Jäin kaipaamaan kirjaan jonkinlaista tietoa hahmojen myöhemmästä elämästä. Nyt tarina jäi jollain tavalla kesken.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Luin Westön uusimman romaanin viikonloppuna. Sen tarina jakautuu kahteen osaan, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa.

Alkuosa kertoo Arielista, Jounista ja Adrianasta. Ariel ja Jouni ovat Kallion kasvatteja ja Arielin sukulaistyttö Ariadna tulee ylemmistä ympyröistä. He ovat 40-luvulla syntyneitä, sotaa seurannutta sukupolvea. Jouni on kovapintainen tappelija, Ariel herkkä soittajapoika ja Ariadna sisältä hauras. Epätodennäköiset ihmiset ystävystyvät ja perustavat lauluyhtyeen. Yhtye ei kaikesta huolimatta menesty ja ystävykset ajautuvat elämässä erilleen.Toisen osan kertoja on Frank, joka ystävänsä Peten kanssa tutustuu Ariadnan nuorempaan siskoon Evaan. Sekä Frank että Pete ihastuvat Evaan. Kirjoittavan Frankin vaiheita seurataan aikuisikään asti. Evan, Peten ja Frankin kolmikon vaiheet kietoutuvat yhteen Jounin, Ariadnan ja Arielin muodostaman kolmikon kanssa.

Westö punoo tarinassaan ystävyyttä ja rakkautta yhteiskunnallisen elämän kiemuroihin. Musiikki on tärkeä voima kaikille päähenkilöille ja se määrittää paljon kirjan tunnelmia. Historiaan perehtymätön lukija ei ehkä saa kaikkia tasoja irti kirjasta. Kirjailija tavoittaa minusta hyvin ajan ja tunnelmien yksityiskohdat. Pidin myös tavasta, jolla Westö toi aiempien kirjojensa henkilöitä sivuosaan tähän kirjaan.

Minä pidin tästäkin Westön kirjasta ja tulen varmasti lukemaan sen uudelleenkin. Uudelleen lukiessa pystyy paremmin paneutumaan kieleen ja tunnelmaan, kun jo tietää mitä tulee tapahtumaan.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Olen Hotakaisen Ihmisen osan luettuani hyvin vaikuttunut. En osaa eritellä tuntemuksiani. Hotakaiselta olen aiemmin lukenut Juoksuhaudantien, josta en erityisemmin pitänyt.

Ihmisen osa alkaa kirjamessuilta. Kirjailija kohtaa sattumalta entisen lankakauppiaan Salme Malmikunnaksen. Tämä suostuu myymään elämänsä kirjailijalle. Salme kertoo ja kirjailija kirjoittaa. Salme sanoo kertovansa totuuden, mutta voiko hänen sanaansa luottaa. Entä miten kirjailija muokkaa Salmen tarinaa. Malmikunnaksen perhettä on kohdannut joku paha asia, joka selviää kirjan kuluessa. Paha asia vaikuttaa koko perheen elämään.

Hotakainen keikauttaa pari kertaa koko tarinan ympäri. Kirja on absurdi ja samalla hyvin realistinen. Se on surullinen vaikka välillä naurattaakin. Minä pidin.

Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa

Jaska Filppulan Me ei oltu valtaosaa on kertomus nuoren miehen lapsuudesta ja nuoruudesta. Poika varttuu äitinsä hoteissa Koskenkorvan kylässä viinatehtaan varjossa. Kasvaessaan poika saa kavereita, tekee erilaisia töitä ja perustaa bändin. Mikään ei suju oikein hyvin.

Pidin kirjasta kovasti. Se on hyvin kirjoitettu, täynnä soljuvaa tajunnanvirtaa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ihmetellä miksi tämä tuntui tutulta. Tälläisiä nuoren miehen kasvukertomuksia on kirjoitettu paljon muitakin. Samalla ihmettelin, että miksei vastaavia nuoren naisen kasvukertomuksia ole kirjoitettu.

Kjell Westö: Rennot suosikit; kertomuksia 1989-2004

Kjell Westön Rennot suosikit sisältää joukon ennen julkaistuja ja joitakin uusia novelleja. Kertomusten tapahtumaajat vaihtelevat 60-luvulta 2000-luvun alkuun. Joukossa on niin lapsuuden ja nuoruuden kuvausta kuin tilitystä ihmisten välisistä suhteista. Ihmiset ja suhteet ovat usein jollakin tavalla rikkonaisia. Yhteiskunnallinen asema ja aikakausi vaikuttaa yksilön elämään. Westö tuntuu ymmärtävän kuvaamiaan tilanteita ja ihmisiä ja huomioivan heikkouksien syyt.

Westö on yksi monista suosikkikirjailijoistani. Luin kertomuskokoelman nautinnolla. Tällä kertaa suosikeikseni nousivat kertomukset Erotuomari ja Melba, Mallinen ja minä.