Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

Olen lukenut Diana Gabaldonilta aikaisemmin Matkantekijä-sarjaa ja pitänyt kirjoista. Olen joskus katsellut lordi Johnista kertovia kirjoja, mutta en jostain syystä ole tullut aikaisemmin tarttuneeksi niihin. Syksyllä luin Gabaldonin Tulivanan, jossa useampi lyhyt samaan maailmaan sijoittuva kertomus. Lordi John Grey oli päähenkilönä niistä kahdessa. Varsinaisessa Matkantekijä-sarjassa lordi John on sivuosassa muutamassa kirjassa. Tulivanan innostamana luin uudelleen sarjan aloittavan Clairen ja Jamien tarinan aloittavan Muukalaisen. Seuraavalla kirjastokäynnillä sarjan seuraavaa osaa ei kuitenkaan ollut ja tulin tarttuneeksi Lordin yksityisasiaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Lontooseen. Lordi John on upseeri ja herrasmies, aatelisperheen nuorin poika ja homoseksuaali, joka tuon oman kierteensä juonen mutkiin. Lordi Johnin rykmentti on Lontoossa odottamassa uutta komennusta jonnekin brittiläisen imperiumin kolkkaan. Lordin nuori serkku on menossa naimisiin, mutta sattumalta lordi John huomaa sulhasmiehessä seikan, joka saa tämän vaikuttavan täysin kelvottomalta aviomieheltä. Kuinka onnistua purkamaan kihlaus ja tehdä se ilman, että skandaali vahingoittaisi Olivia-serkkua? Samaan aikaan eräs rykmentin vääpeleistä löydetään katuojasta tapettuna. Lordi John sekaantuu asiaan ja huomaa asiassa olevan jotain outoa. Armeijan tärkeitä asiakirjoja on myös kadonnut ja epäillään kuolleella vääpelillä olleen jotain tekemistä asian kanssa. Lordi John määrätään tutkimaan tapausta. Miettiessään kelvottoman sulhasmiehen tapausta sekä kuollutta vääpeliä ja kadonneita asiapapereita lordi John huomaa outoja yhdistäviä tekijöitä tapausten välillä...

Lordin yksityisasia muodosti yllätyksekseni kelpo historialliseen aikaan sijoittuvan dekkarin. En osaa arvioida historiallisen tiedon paikkaansapitävyyttä, mutta paljon epäaidomman tuntuisempaakin olen lukenut. Lukukokemuksena kirja oli viihdyttävä. Siinä ei myöskään ollut mukana Matkantekijä-sarjasta tuttua fantasia-elementtiä mukana, joka saattaa joitakin lukijoita hiukan vieroksuttaa. Käsittääkseni Lordi John-kirjat eivät myöskään muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, eikä lukijalle muodostu painetta kahlata kaikkia läpi. Myöskään Matkantekijä-sarjan tunteminen ei minusta ole mitenkään välttämätöntä lordi Johnin seikkailuihin tutustuttaessa. Viihdyin kirjan parissa niin hyvin, että taidan toistekin lukea myös lordi John Greystä kertovia kirjoja.

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Taas olen lukenut ison pinon kirjoja ilman, että olen saanut kirjoitettua niistä mitään. Osittain voin syyttää tästä opiskelukiireitä, mutta osansa on kyllä ihan omalla saamattomuudellanikin. Yritän kuitenkin jonkun lyhyen maininnan saada aikaiseksi kaikista lukemistani kirjoista.

Luin syksyllä James Herriotin kirjan Elämäni kissat, johon on koottu kissatarinoita Herriotin kirjoista. Kerroin jo silloin kuinka viidennen luokan kuvaamataidon opettajamme luki meille tätä kirjaa ääneen. Innostuin Herriotin kirjoista ja luin ne kaikki. Elämäni kissat palautti mieleeni nämä aikaisemmat lukukokemukseni ja sai minut lukemaan Kaikenkarvaiset ystäväni jälleen kerran.

Kirja kertoo nuoresta vastavalmistuneesta eläinlääkäristä, joka saapuu ensimmäiseen työpaikkaansa Yorkshireen. Uusi työ tuo mukanaan monia kommelluksia niin ihmisten kuin eläinten parissa. Herriot kirjoittaa molemmista lämmöllä. Kirjasta huokuu ehdoton eläinrakkaus ja ihastuminen kauniiseen maaseutuun.

Kirjan tapahtumat palautuivat yllättävän hyvin mieleeni, mutta se ei haitannut mukavaa paluuta kirjan maisemiin.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! kertoo kirjoittajan omista kokemuksista 50-luvun Lontoon laitakaupungilta. Nuori Jennifer on sairaanhoitaja, joka on opiskelemassa kätilöksi. Sattumalta hän päätyy harjoittelijaksi nunnien ylläpitämään Nunnatus Houseen. Nunnatus House ylläpitää aluella äitiyshuoltoa ja aluesairaanhoitoa.

Kirja kuvaa Jennyn sopeutumista vaativaan työhön ja täysin erilaiseen ympäristöön kuin mihin hän on tottunut. Olosuhteet East Endissä ovat kurjat ja Jenny kohtaa siellä likaa, köyhyyttä ja välinpitämättömyyttä mutta myös ihmisten keskeistä yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa. Nunnatus House on myös luostari, mutta Jenny toteaa sen kuitenkin olevan rennonpi ympäristö kuin hierarkkinen sairaalamaailma. Toiset kätilöt ja nunnat muodostavat mielenkiintoisen yhteisön. Saamme lukea myös välähdyksiä Jennyn henkilökohtaisesta elämästä ja menneisyydestä.

Hakekaa kätilö! on myös mielenkiintoinen katsaus sairaanhoidon ja kätilön työn kehitykseen ja arvostukseen 1800-luvulta 1950-luvulle Isossa-Britanniassa. Elämästä East Endissa kerrotaan myös hyvin. Kirjan lopussa on myös artikkeli cockneyn kielestä.

Minusta kirja oli melko helppolukuinen. Paikoitellen kerronnasta  mieleeni tulivat sairaanhoitajattarista kertovat tyttökirjat, mutta onneksi kirjassa on paljon muutakin. Kirja on lämminhenkinen. Jenny suhtautuu slummielämään ulkopuolisen silmin, mikä on toisaalta vahvuus, mutta toisaalta hän katsoo potilaita tietyllä tavalla ylhäältä päin. Jennyn omasta taustasta olisin myös mielelläni lukenut hieman enemmän. Nyt se jäi vain muutamaan hämärään viittaukseen.

Lukijalle kiinnostus sairaanhotoon ja sosiaalisiin oloihin on varmasti eduksi. Aivan herkimmille lukijoille kirjaa ei voi myöskään suositella, sillä niin yksityiskohtaisesti välillä tapauksista kerrotaan. Ihmisten ja olosuhteiden kuvaaminen on kuitenkin pääasia.

Kirjasta on tehty myös tv-sarja, joka näytetään käsittääkseni Ylellä helmikuusta alkaen. Saatan sarjaa katsoa nähdäkseni miten kirjasta on muokattu tv-sarja.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinsonin Kaikkein vähäpätöisin asia on jatkoa aikaisemmin lukemalleni Ihan tavallisena päivänä-kirjalle. Päähenkilö Jackson Brodie on entinen poliisi ja entinen yksityisetsivä. Edellisen kirjan lopussa hän sai perinnön, jonka turvin hän on myynyt etsivätoimistonsa ja muuttanut Ranskaan. Nyt Jackson on kuitenkin Edinburghissa, jossa hänen naisystävällään Juliella on osa vaatimattomassa teatteriesityksessä.

Tapahtumat käynistyvät liikenneruuhkassa. Peräänajotilanteessa toisen auton kuljettaja pahoinpitelee toisen. Rikoskirjailija puuttuu tilanteeseen. Jackson Brodie sattuu näkemään tapauksen. Yksinkertaiseen tapahtumaan liittyy pian paljon muutakin. Seuraamme tapahtumia useiden eri henkilöiden silmin ja olemme välillä tapahtumista perillä paremmin kuin kirjan hahmot, mutta vain välillä, sillä henkilöillä on paljon salaisuuksia. Pian sopassa on kadonneita henkilöitä, lahjontaa, murhattu näyttelijä, prostituutiota, rikkaan rakennuttajan vaimo, eläviä ja kuolleita venäläistyttöjä, varastelevia teinipoikia ja skotlanilainen naiskomisario. Atkinson pyörittää tapahtumista ja henkilöistä hurjan sopan, joka kuitenkin lopussa selviää, ainakin jollakin tapaa.

Kaikkein vähäpätöisin asia oli mukava kirja lukea. Siinä oli paljon raakoja asioita, jotka toisen kirjailijan teoksessa olisivat voineet olla kuvattu todella raadollisesti. Silti niitä ei oltu tässäkään kaunisteltu. Atkinsonin kirjoissa on dekkareille epätavanomaista huumoria. Lukiessani olin välillä kyllästyä jatkuviin henkilövaihdoksiin ja ihmettelin mielessäni, että onko kirjailija saanut tästä aikaiseksi mitään. Kirjassa oli kuitenkin vetoa, joka sai minut jatkamaan loppuun asti. Hyvä niin, sillä kirja jätti mukavan jälkimaun.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Kani nimeltä jumala -kirjasta on kirjoitettu useissa kirjablogeissa. En välttämättä olisi tullut lukeneeksi kirjaa ilman lukemiani kirjoituksia. Kirjoitusten yleissävy on ollut kehuvaa ja odotukseni olivat korkealla.

Kirjan kertoja Elly kertoo elämästään kahdessa jaksossa. Kirjan alkupuolella Elly on yksinäinen lapsi, jonka tärkein ihminen on isoveli Joe. Elly ystävystyy salamyhkäisen Jenny Pennyn kanssa. Ellyn perhe saa rahaa ja muuttaa Cornwalliin pitämään majataloa. Tyttöjen ystävyys säilyy välimatkasta huolimatta, kunnes Jenny yhtäkkiä katoaa jälkiä jättämättä. Kuluu vuosia ja Elly ja Joe varttuvat aikuisiksi. Jenny Penny ilmaantuu taas mukaan kuvioihin. Hahmojen elämää seurataan taas muutamien vuosien ajan. Tällä kertaa tapahtumien huippukohta liittyy syyskuun 11. päivän tapahtumiin.

En suoralta kädeltä ihastunut kirjaan. En oikein saanut otetta siitä. Tapahtumien puolesta en oikein vieläkään ole perillä koko kirjasta, mutta kirjan tunnelmassa on jotain sellaista, mikä nostaa lukukokemuksen kuitenkin positiiviseksi.

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Olen lukenut Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin kirjan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kerran aikaisemminkin. Ankeaan hetkeen kaipasin jotain lämminhenkistä luettavaa ja tartuin tähän.

Romaani koostuu kirjeistä, joita lukuisa joukko ihmisiä kirjoittaa toisilleen. Rakenne voi aluksi vaikuttaa hankalalta, mutta kannattaa jatkaa, sillä siihen tottuu pian. Eletään toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Päähenkilö Juliet on kirjailija, joka sodan ajan kirjoitti rohkaisevia ja hauskoja pakinoita. Nyt hän etsii jotain uutta aihetta. Eräs Julietille kuulunut kirja on päätynyt Guernseyn saarella Dawseyn käsiin. Nyt hän haluaa Julietilta lisää tietoja kirjailijasta. He aloittavat kirjeenvaihdon ja vähitellen kirjeistä paljastuu saarelaisten sodanaikaisia kokemuksia ja heidän perustamansa kirjallinen piiri. Julietin uteliaisuus herää ja hän haluaa saada saarelaisista ja näiden kokemuksista lisää tietoa. Kanaalisaaret, joihin Guernsey kuuluu olivat sodan aikana natsien miehittämiä ja asukkaat joutuivat kokemaan monenlaisia vaikeuksia.

Juliet päättää kirjan saarelaisten kokemuksista ja matkustaa Guernseylle tapaamaan ihmisiä, joihin on kirjeitse tutustunut. Nyt Julietin kirjeet suuntautuvat kustantajalle Lontooseen ja ystävälle Skotlantiin. Juliet saa kuulla miehitysajan tapahtumista ja monet tapahtumista tuntuvat liittyvän natsien vangitseman Elizabethin ympärille. Hänestä Juliet päättää tehdä kirjansa päähenkilön. Juliet ihastuu saareen ja sen ihmisiin ja hieman romantiikkaakin on ilmassa. Miehitysajan tapahtumat muodostavat tälle melkoisen vastakohdan.

Aluksi oli tälläkin kertaa ihastunut kirjaan. Pidin sen henkilöhahmoista ja huumorista. Joku alkoi kuitenkin tökkiä loppua kohden. En oikein osaa määritellä mikä. Kirjassa oli ehkä liikaa kaikenlaisia tapahtumia ja originelleja henkilöhahmoja. Pidin historiallisesta aineksesta. Ärsyynnyin kirjan ihmisiin ja eritoten pyhimysmäiseen Elizabethiin, jota kaikki muistelivat ihaillen. Kirjoittajien olisi kannattunut sijoittaa häneen edes joku pieni särö.

Luen kirjoja usein uudestaan. Aina ne eivät kestä uudelleen lukemista ja valitettavasti Kirjallinen piiri perunankuori paistoksen ystäville taisi olla sellainen kirja. Harmi, sillä pidin kovasti tästä kirjasta ensimmäisellä lukukerralla.

James Herriot: Elämäni kissat

Olin viidennellä luokalla, kun kuvaamataidonopettajamme luki meille ääneen James Herriotin kirjaa Kaikenkarvaiset ystävämme. Ihastuin humoristisiin eläintarinoihin ja kertomuksiin eläinlääkärin työn sattumuksiin Yorkshiressa. En malttanut olla lainaamatta kirjaa ja lukematta sitä loppuun ennenkuin opettaja sai sen luettua. Luin myös suurimman osan Herriotin muista kirjoista. Edellisistä lukukokemuksista on monta vuotta.

Elämäni kissat on nimensä mukaisesti kirja kissoista. Herriot on koonnut tähän kissoista kertovia juttuja eri kirjoistaan. Joku jutuista tuntui tutulta, mutta en kuitenkaan ole lukenut kaikkia aikaisemmin. Olen joskus huomannut tämän kirjan kirjastossa, mutta en silloin tästä kiinnostunut. Herriot kertoo kissan olevan suosikkieläimensä ja sen huomaa. Hän kirjoittaa lämmöllä eläinlääkärin työssään tapaamista kissoista ja kissanomistajista. Ihmiset ja kissat ovat yhtä suuressa osassa. Eläinlääkärin työssään tapaamat kissat ovat usein sairaita, mutta onneksi tämän kirjan kertomuksissa on enimmäkseen onnellinen lopetus.

Elämäni kissat oli ihan mielenkiintoinen luettava. Se palautti mieleeni mukavia lukumuistoja ja teki minulle halun lukea enemmänkin Herriotia. Herriotin tuotantoon kirja on mukava kurkistus, mutta suosittelisin mieluummin lukemaan kokonaisen kirjan tämän kertomuskokkoelman sijasta. Alussa mainittu Kaikenkarvaiset ystävämme on hyvä aloitus. Toisaalta jos entisajan eläinlääkärin työn likaisemmat yksityiskohdat eivät innosta niin silloin tämä kirja on kelpo kurkistus kissojen ja ihmisten välisiin suhteisiin.

Kirjassa on myös viehättävä Lesley Holmesin kuvitus.

Elämäni kissat on ensimmäinen Lukudiplomi-haasteeseen lukemani kirja. Lukudiplomihaasteeseen liittyy myös tehtäviä. Tällä kertaa en niistä oikein innostunut. Sen sijaan liitän tähän muutamia valokuvia lähipiirini kissoista.

Vappu ja Volmari

Musta valvoo pienten lastenvaatteiden pakkaamista.

Sisu ulkoilee.

Vappu matkalle lähdössä.

 

Sisu ja Musta auttavat ikkunanpesussa.

Sunnuntain joulu.

P. D. James: Syystanssiaiset

Pidän P. D. Jamesin dekkareista ja Jane Austenin kirjoista. Syystanssiaiset yhdistää nämä kaksi ollen Jamesin kirjoittama jatko-osa Austenin ehkä tunnetuimpaan teokseen Ylpeys ja ennakkoluulo. Suhtauduin kirjaan odottavin joskin hieman ennakkoluuloisin tuntein. Olen joskus lukenut Ylpeydelle ja ennakkoluulolle jatko-osan, jonka nimeä en nyt muista ja selaillut zombi-versiota. Toisten kirjoittajien tekemien jatko-osien suhteen olen vähän epäileväinen, mutta tämä kiinnosti.

Syystanssiaisten tapahtumat sijoittuvat muutamia vuosia Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumien jälkeen. Alussa kerrataan menneitä tapahtumia. Elizabeth ja herra Darcy asuvat lapsineen Pemberleyn kartanossa. Elizabethin sisko miehensä kanssa on vierailulla ja muitakin tuttuja henkilöitä on paikalla. Kartanossa valmistellaan perinteisiä suuria tanssiaisia, joihin on kutsuttu koko seudun kerma. Juhlia edeltävää iltaa vietetään kodikkaasti takkatulen ääressä, kun rauhan rikkovat pihamaalle ajavat vaunut. Vaunuissa on hysteerisenä Elizabethin sisar Lydia. Lydia ja hänen miehensä Wickham eivät ole olleet tervetulleita Pemberleyhin miehen tekojen vuoksi. Vaunukuskin puheista saadaan selville, että Wickham ja hänen toverinsa Denny olivat juosseen kiistellen metsään, josta hetken kuluttua kuului laukauksia. Kartanon miehen lähtevät Darcyn johdolla metsään etsimään miehiä. He löytävät metsästä Dennyn kuolleena ja verisen Wichamin tämän luota. Wickham syyttää itseään ystävänsä kuolemasta.

Loppukirja keskittyy paljon kuolemantapauksen selvittelyyn ja Wickhamin oikeudenkäyntiin. Toki naimakauppoja ja muitakin ihmissuhteita pohditaan. Herra Darcy saa aika ison roolin murhan ja oikeudenkäynnin ollessa miehisiä asioita. Elizabeth keskittyy enemmän kartanon hoitoon.

Syystanssiaiset oli ihan kiva kirja. Se oli sujuvaa luettavaa. Dekkarijuoni sujahti Austenin maisemiin kivuttomasti. En nyt vain oikein osannut keskittyä tämän lukemiseen. Joskus toiste olisin voinut pitää kirjasta enemmänkin, mutta nyt sen lukemisesta tuskin jää mitään isoja muistijälkiä.

Terry Pratchett: Muks!

Muks! on jo 30. Prattchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva teos. Onneksi henkilöhahmot ja tapahtumapaikat vaihtelevat, joten kyllästymisen vaaraa ei ole. Niitä ei myöskään tarvitse luke kronologisessa järjestyksessä. Muksin päähenkilö on Ankh-Morporkin Vartioston päällikkä Sam Vimes. Lukukokemukselle voi olla eduksi, jos lukija on aikaisemmin lukenut Vartiostosta kertovia kirjoja.

Peikkojen ja kääpiöiden välisen Koomin laakson taistelun vuosipäivä lähestyy. Kaupunkiin on muuttanut yhä enemmän sekä peikkoja että kääpiöitä. Näiden kahden ryhmän välit ovat varsin rähähdysherkät. Vimes on huolissaan kaupungistaan. Tapahtumat käynnistyvät, kun kääpiöiden tiloista löytyy kuollut kääpiöjohtaja vierellään peikkonuija. Asiat eivät tietenkään ole niin yksinkertaisia kuin ensinäkemältä näyttäisi. Unenpuutteesta kärsivä Vimes yrittää pitää kiihtyvät tapahtumat hallinnassaan, mutta ne vyöryvät kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Lopulta ollaan Koomin laaksossa alkuperäisen taistelun maisemissa.

Pratchett on jälleen osannut keittää maukkaan keitoksen. Humoristisen perusjuonen lisäksi kirjassa sivutaan lajien välisiä suhteita, uskonnollista fundamentalismia, siirtolaisuutta ja perhesuhteita. Pidän Pratchettin kirjoista. Muks! ei noussut suosikkieni joukkoon. Olen huomannut, että Pratchettin kirjat vaativat sopivan mielentilan ja nyt se ei ehkä ollut kohdillaan.

Diana Wynne Jones: Kohtalon koukkuja

Diana Wynne Jones on ollut pitkään eräs suosikkini fantasian piiristä. Hän on kirjoittanut pääasiassa nuorille, mutta hänen kirjojaan lukee sujuvasti aikuinenkin.

Kohtalon koukkuja kuuluu Chrestomancin maailmat-sarjaan. Sarjan kirjat eivät muodosta jatkuvahuonista kokonaisuutta, vaikka niissä samoja henkilöitä osin onkin. Kohtalon koukkuja on sarjan neljäs suomennettu osa. Käsittääkseni kaikkia sarjaan kuuluvia kirjoja ei ole vielä suomennettu, mutta toivottavasti ne joskus vielä suomennetaan.

Kohtalon koukkujen päähenkilö on Conrad, joka on saanut pienestä pitäen kuulla omaavansa huonon karman. Edellisessä elämässään häneltä on jäänyt tekemättä joku tärkeä asia ja tämän vuoksi häntä vaivaa jatkuva epäonni. Conrad on viettänyt lapsuutensa äitinsä ja siskonsa kanssa enonsa pitämässä kirjakaupassa. Conradin täyttäessä 12 vuotta pitäisi päättää pojan jatkamisesta koulussa. Conrad haluaisi jatkaa opiskeluja ja opiskella taikuutta. Eno ei kuitenkaan suostu tähän. Hän on tehnyt tutkimuksia Conradin pahasta karmasta ja todennut, että tällä on enää vuosi aikaa korjata entisen elämänsä virhe. Jos Conrad ei onnistu näin tekemään uhkaa häntä kuolema. Säikähtänyt Conrad lähetetään palvelukseen lähiseudulla olevaan taikojen kyllästämään Stalleryn kartanoon, jossa hänen pitäisi täyttää kohtalonsa. Samaan aikaan kartanon palvelukseen tulee myös Christopher. Yhdessä Christopherin kanssa Conrad harjoittelee lakeijan taitoja. Christopherkaan ei ole aivan sitä miltä näyttää. Yhdessä pojat kokevat huimia seikkailuja ennen kuin Coradin kohtalo selviää ja salaisuuden paljastuvat niin kartanossa kuin Conradin perheessäkin.

Nautin kirjan lukemisesta. Ihailen kykyä, jolla Diana Wynne Jones on luonut kaikki maailmansa.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Rouva McGillicuddy on ollut kokko päiväv Lontoossa ostoksilla ja on junassa matkalla tervehtimään ystäväänsä Jane Marplea. Juna hidastaa kulkuaan mutkassa samoin kuin viereisellä raiteella kulkeva juna. Äkkiä rouva McGillicuddy näkee mieshahmon kuristavan naisen kuoliaaksi viereisen junan ikkunasta. Hän tekee tapauksesta ilmoituksen poliisille yhdessä neiti Marplen kanssa. Junasta ei kuitenkaan löydy kuollutta naista ja tapaus kuitataankin vanhan naisen unennäöksi. Neiti Marple uskoo kuitenkin ystävänsä kertomuksen ja alkaa tutkia tapausta. Hän saa selville kohdan, jossa murha tapahtui. Kyseisessä paikassa junat hiljentävät kulkuaan ohittaessaan Rutherford Hallin kartanon. Miss Marple päättelee, että ruumis on heitetty junasta ja kätketty. Neiti Marple ei voi itse nuuskia paikkoja, joten hän palkkaa avukseen nuoren Lucy Eyelesbarrowin. Lucy puolestaan palkkautuu taloudenhoitajaksi Rutherford Halliin omalaatuiselle Crackethorpen perheelle. Lucy löytää jälkiä tapahtumista ja lopulta myös ruumiin. Kukaan ei pysty tunnistamaan naista. Crackethorpeilla ei näytä olevan mitään tekemistä asian kanssa, mutta silti se herättää outoa levottomuutta perheessä. Pian Lucyllä ja neiti Marplella on käsissään joukko johtolankoja, jotka johtavat heidät ja lukijan monta kertaa harhaan ennen kuin totuus selviää.

Tämän Christien olen lukenut ennenkin. Katsoin jutusta myös tv-version äskettäin. Lukukokemus häiriintyi liian selkeistä muistikuvistä. Halusin kuitenkin lukea jonkun neiti Marple- jutun ja kirjastossa ei muita ollut tarjolla. Paddingtonista 16.40 on kuitenkin ihan kohtalaisen hyvä Christien dekkari. Juonta kuljetetaan ja lukijaa pyöritetään taidolla. Lukija, joka pitää Christien kirjoista pitää varmaan myös tästä. Minulle tämän lukeminen oli tällä kertaa turhan puisevaa ja tuntuukin siltä että Christie-kiintiöni alkaa olla taas hetkeksi täynnä.

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Pitkillä automatkoilla en jaksa kuunnella vain radiota. Äänikirjat ovat tähän oiva vaihtoehto. Autoni on vanha ja siinä voi kuunnella vain c-kasetteja, mutta onneksi kirjastosta löytyy apu tähänkin. Kaikki kirjat eivät sovi äänikirjoiksi eikä niitä voi kuunnella missä vain. Hyvä äänikirja ei ole liian pitkä tai hidastempoinen. Kuuntelutilanteen pitäisi olla melko rauhallinen. Minusta olisi hyvä, jos voisi kuunnella kerralla pidemmän yhtäjaksoisen ajan. Kuuntelukertojen välissä ei myöskään pitäisi olla liian pitkiä taukoja.

Lukijan merkitys äänikirjoissa on iso. Lukuäänen pitäisi olla miellyttävä ja puheen tenpon sopiva. Minusta varsinkin aikuisille suunnatuissa kirjoissa lukijan ei tarvitse ylenmäärin eläytyä tai muuttaa ääntään henkilöiden mukaan. Toisaalta liian monotoninen luenta on puisevaa kuunneltavaa. Syyttävän sormen lukijana oli Tytti Paavolainen, joka oli mainio lukija. Aluksi minua tosin häiritsi kuunnella lukijaa, koska Paavolainen on lukenut mm. Uppo-Nalleja ja oli hassu tunne yhdistää ääni Uppo-Nalleen ja kuunnella nimettömistä kirjeistä. Onneksi mielleyhtymä katosi ja pystyin keskittymään kuunteluun kunnolla.

Mielestäni olen lukenut suurimman osan Agatha Christien kirjoista, Mutta Syyttävästä sormesta minulla ei ollut mitään muistikuvia. Olen nyt kesällä katsellut Miss Marple-elokuvia. Syyttävä sormi on ollut filmattujen tarinoiden joukossa. Se ei kuunetelua haitannut, vaikka huomioinkin joitakin eroavaisuuksia kirjan ja elokuvan kesken.

Kirjan kertojana on nuori lentäjä Jerry, joka onnettomuudesta loukkaannuttuaan muuttaa maalle sisarensa kanssa. Sisaruspari otetaan hyvin vastaan paikalliseen seurapiiriin, vaikka heidän suurkaupunkilaiset tapansa aiheuttavatkin hieman oudoksuntaa. Sisarukset ovat tuskin asettuneet aloilleen, kun he saavat ensimmäisen nimettömän kirjeen. Käy ilmi, että pikkukaupungissa on meneillään ilkeiden ja hävyttömien kirjeiden aalto. Lähes kaikki ovat saaneet kirjeen. Kirjeille näyttää olevan ominaista se, etteivät ne perustu tosiasioihin. Onnettomuudesta toipuva Jerry kiinnostuu kirjeistä ja yrittää selvittää niiden tekijän. Aluksi vain pahaa mieltä aiheuttaneista kirjeistä on kuitenkin ikävämpiäkin seurauksia. Eräs nainen tekee itsemurhan ja kohta tapahtuu myös murha. Poliisikin kiinnostuu nimettömistä kirjeistä. Epäilykset vellovat ihmisten mielissä, mutta ratkaisua ei löydy. Onneksi kylän papinrouva tuntee neiti Marplen, jota kutsuu pahuuden asiantuntijaksi. Tarkkanäköinen neiti Marple on kohta oikeilla jäljillä ohjaten poliisinkin niille.

Syyttävä sormi oli miellyttävä kuuntelukokemus. Christie oli onnistunut luomaan kiinnostavan ja jännittävän juonikuvion, joka kiepsautettiin muutaman kerran taidokkaasto ympäri. Pidin myös minä-kertojasta. Kylään ulkopuolisena tuleva hahmo oli hyvä. Christien dekkareille ominaiset romanttiset sivujuonteet olivat myös sopivasti sivussa. Huumoria oli myös mukavasti mausteena.

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Edellisestä kirjoituksesta onkin huomaamatta vierähtänyt aikaa. Molemmat siskoni ovat käyneet kylässä. On rokattu ja käyty rippijuhlissa. On vietetty aikaa mökillä ja kotona. On eletty kesäelämää. Lisäksi olen kaivanut pitkästä aikaa värit ja siveltimet esille. Lukeminen on ollut mukana koko ajan, mutta tänne asti en ole saanut kokemuksia puretuksi.

Kirjan alussa Christine herää oudossa huoneessa vieraan miehen vierestä. Peilikuva näyttää vanhan naisen vaikka mielestään Christine on kahdenkymmenen. Vieras mies kertoo olevansa Christinen aviomies Ben ja Christinen kärsivän muistinmenetyksestä jouduttuaan onnettomuuteen kauan sitten. Hän pystyy muistamaan vain samana päivänä tapahtuneet asiat varhaisimpia muistikuvia lukuunottamatta. Syvän unen aikana uudet muistot katoavat. Christine yrittää tottua ajatukseen. Benin lähdettyä töihin hän jää yksin kotiin. Tohtori Nash soittaa Christinelle ja kertoo hoitavansa tätä. Tohtori kertoo Christinen pitävän päiväkirjaa. Päiväkirjan lukeminen paljastaa Christinelle lisää uusia ja pelottavia asioita. Sen etusivulla lukee suurin kirjaimin: Älä luota Beniin. Miksi rakastavaan aviomieheen ei voisi luottaa ja kuka on salaperäinen tohtori? Christinen on selviydyttävä aina uudesta päivästä ja aloitettava joka aamu uudestaan. Vähitellen hän huomaa mieleensä palautuvan uusia muistikuvia, mutta voiko niihinkään enää luottaa vai ovatko ne vain mielen harhaa?

Kun suljen silmäni on eräs niistä kirjoista, joita tuskin olisin lukenut ilman blogikirjoituksia. Se on välillä hyytävän kylmäävä, ahdistava ja jännittävä. Lukemista oli vaikea keskeyttää. Halusin tietää mitä Christinelle oli tapahtunut. Jossain vaiheessa arvasin jutun juonen, mutta silti kirja piti imussaan loppuun asti. Ajatus omien muistojen menettämistä tuntuu karmivalta. En haluaisi joutua sellaiseen tilanteeseen.

Benjamin Mee: Koti eläintarhassa

Benjamin Meen Koti eläintarhassa perustuu tositapahtumiin. Mee ostaa yhdessä äitinsä ja sisarustensa kanssa vanhan lopettamisuhan alaisen eläintarhan Dartmoorista. Perhe ei tiedä eläintarhan pitämisestä ennakolta mitaan, mutta on kiinnostunut eläimistä. Ben ottaa vastuulleen puiston johtamisen, remontoinnin ja uudelleen avaamisen. Lukija saa seurata Meen perheen ja eläintarhan työntekijöiden ponnisteluja ja onnistumisia rahavarojen huvetessa ja byrokratian vaikeuttaessa asiaa. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä Benin vaimo Katherine sairastuu aivokasvaimeen, joka johtaa kuolemaan. Loppukirjan seuraamme Benin ja eläintarhan selviytymistä ja toipumista.

Periaatteessa Koti eläintarhassa oli mielenkiintoinen kirja. Tarinassa on paljon aineksia, eläimet, ihmissuhteet, vaimon kuolema, taloudelliset ja muut vaikeudet ja niistä selviäminen. En kuitenkaan saanut oikein kosketusta tähän kirjaan. Ehkä aineksia oli liikaakin, jolloin mihinkään ei oikein päässyt syventymään. Romaanista aineksia olisi voinut karsia, mutta oikeasta elämästä ei.

Kirjasta on tehty hiljattain myös elokuva, jota en ole nähnyt.

David Nicholls: Kaikki peliin

Viime kesänä luin Nichollsilta kirjan Sinä päivänä. Pidin kirjaa ihan mukavana, mutta en mitenkään erityisenä. Kaikki peliin on Nichollisin esikoiskirja, joka nyt on suomennettu. Aiheensa puolesta kirja ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta, mutta en voinut sitä kuitenkaan kirjaston uutuushyllyynkään jättää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Englantiin 1980-luvulle. Päähenkilö Brian on lähtöisin työläisperheestä pikkukaupungista. Brian on menestynyt koulussa ja pitää itseään älykkönä. Suurin toivein hän aloittaa opiskelun yliopistossa. Taakse jäävät niin leskiäiti kuin vanhat ystävätkin. Ensimmäisissä bileissä Brian rakastuu päätäpahkaa ihanaan yläluokkaiseen Aliceen. Kaikki ei kuitenkaan suju kuin unelmissa. Brian yrittää olla jotain muuta kuin on onnistumatta siinä kovin hyvin.Vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon ja sen loputtua Brian on toivottavasti oppinut jotain.

Nuoren miehen kasvukertomus ei hirveästi säväyttänyt minua. Kirjassa oli paljon hauskoja kohtia, samaistuttavia tunteita, mutta kuitemkaan en saanut siihen oikein otetta. Brian oli välillä myötähäpeää herättävä ja ärsyttävä. Alicellekaan en lämmennyt. Sivuhenkilöt olivat paljon kiinnostavampia. Pidin myös tietokilpailuaiheen virittelystä Brianin lapsuudesta alkaen.

Enid Blyton: SOS ja varastettu viulu

Luin pari vuotta sitten Enid Blytonin elämäkerran. Siitä asti mielessäni on ollut lukea joskus joku Blytonin kirjoittama kirja uudelleen nyt aikuisena. Lapsena niitä tuli ahmittua melkoinen pino. Viisikko-sarjasta en hirveästi pitänyt. Suosikkini oli Salaisuus-sarja. Lasten linnoitus-haaste sai minut kaivelemaan miehen varastoja. Muistelin siellä olevan pinon Viisikkoja 70-luvun luvun kansilla. Vanhempi poikani luki niistä joitakin muutama vuosi sitten. Laatikosta paljastui myös muutama SOS-sarjaan kuuluva kirja. Tätäkin sarjaa muistan lukeneeni, mutta tästä kirjasta minulla ei ole minkaanlaisia muistikuvia.

SOS on salaseura, jonka muodostavat seitsemän lasta, kolme tyttöä ja neljä poikaa. Porukan mukana on tietysti myös uskollinen koira. Lapsista kaksi on sisaruksia ja muut koulutovereita. He asuvat maalaiskylässä ja ainakin sisarusten  isä on maanviljelijä. Yhdellä pojista on ärsyttävä pikkusisko, jota salaseura ei huoli joukkoonsa ja siksi tyttö tekee kaikenlaista kiusaa muille. Salaseura on joutunut kaikenlaisiin seikkailuihin useasti eikä tämäkään pääsiäisloma ole ilman jännittäviä tapahtumia. 

Kirjan alussa seitsikko pääsee viettämään iltaa lähistöllä olevaan tivoliin.Siellä he tutustuvat inkiväärikakkuja leipovaan naisen ja hänen lapsiinsa. Naisen mies kiertaa tivolin apumiehenä. Kotimatkallaan lapset huomaavat tulipalon. Seuraavana päivänä he saavat kuulla tapaamansa naisen asuneen palaneessa talossa. Lapset vanhempineen varustavat tälle perheelle vanhan asuntovaunun uudeksi kodiksi. Illalla kaksi pojista näkee elokuvista tullessaan miehen rikkovan erään liikkeen ikkunan ja varastavan sieltä arvokkaan viulun. Joku on myös varastanut vaatteet pellolla olevalta variksenpelätiltä. Lapset miettivät sitä, että voisiko näillä tapahtumilla olla jotain tekemistä keskenään. Tivoliperheen pikkupojassa on myös jotain outoa.

Kirja oli todella nopealukuinen. Pituutta oli hieman alle sata sivua. Tarina oli simppeli, mutta kuitenkin ihan mukava. Salaseuran selvittämä tapaus oli arkisempi kuin Viisikoista muistamani salakuljettajat ja vakoilijat. Varsinaisia vaaratilanteita joukkio ei myöskään kohdannut. Lapsijoukko jäi kirjan pituudesta johtuen melko kasvottomiksi. Ainoastaan joukon johtaja toimiva Peter ja hänen sisarensa Janet saivat enemmän tilaa. Sarjaan kuuluu kuitenkin viisitoista kirjaa, joten ne kaikki lukemalla oli varmasti oppinut muistamaan kuka lapsista kulloinkin oli kyseessä. Lapset eivät myöskään toimineet yksin. Peterin ja Janetin vanhemmat olivat lasten tukena monessa asiassa. Viiskoista muistan ihmetelleeni lapsijoukon yksinäistä retkeilyä ympäri Englantia.

Aikuislukijalle SOS ja varastettu viulu ei tarjonnut oikeastaan mitään. Toisaalta lukeminen oli ihan miellyttävä kurkistus lapsuuden lukuelämyksiin. Ahmimisikäinen lukija voisi ehkä vieläkin innostua kirjasta ellei alunperin vuonna 1958 julkaistu kirja ole jo maailmaltaan liian vanhanaikainen.

SOS ja varastettu viulu osallistuu Lasten linnakkeen rakentamiseen ja osioon Salaseura X.

Dorothy Koomson: Ole hänelle äiti

Kamryn onhieman yli kolmekymppinen uranainen. Syntymäpäivänään hän saa viestin vanhalta ystävältään Adelelta. Adele on kuolemassa syöpään ja pyytää Kamrynia huolehtimaan tyttärestään Teganista. Kamryn on Teganin kummitäti. Kamrynin ja Adelen välinen ystävyys päättyi kaksi vuotta aikaisemmin Kamrynin saatua selville Teganin isän olevan hänen kihlattunsa. Vanhan ystävyyden vuoksi Kamryn kuitenkin matkustaa Adelen luo sairaalaan. Naiset solmivat sovinnon ja Kamryn lupaa huolehtia kummitytöstään, jolla ei ole ketään muutakaan. Adelen kuoleman jälkeen Kamryn palaa takaisin kotiinsa Teganin kanssa. 5-vuotiaan tytön suru täyttää Kamrynin elämän. Kaiken on kuitenkin jatkuttava ja Kamryn yrittää selviytyä työstään ja uusista lapsen hoidon myötä tulleista velvollisuuksistaan. Taustalla jylläävät myös käsittelemättä jääneet tunteen ystävyyden rikkoneesta petoksesta ja parisuhteen päättymisestä. Työpaikalle tulee uusi pomo Luke, joka osoittaa kiinnostuksen merkkejä Kamrynia kohtaan. Kuvioihin palaa myös Kamrynin entinen kihlattu Nate, jolla ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan isyydestään.

Hivenen sekavista lähtökohdistaan huolimatta Ole hänelle äiti oli vallan kelpo kirja, jonka parissa oli helppo viihtyä.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Jotenkin on ollut olevinaan niin kiireistä etten ole saanut mitään kirjoitettua. Lukenut kuitenkin olen. Nyt vain pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa luetuista kirjoista.

Joskus vuosia sitten olen lukenut Kate Atkinsonin kaksi suomennettua romaania. En muista yhtään mistä kirjat kertoivat, mutta muistan pitäneeni niistä. Kirjauutuuksia silmäillessäni ilahduin huomatessani uuden käännöksen. Tietämättä kirjasta etukäteen mitään varasin sen kirjastosta.

Ihan tavallisena päivänä paljastui erittäin miellyttäväksi dekkariksi. Kirjan aluksi esitellään kolme tapausta. 70-luvun alussa kolmevuotias Olivia katoaa jäljettömiin teltasta kotipihaltaan. 90-luvun lopussa 18-vuotias Laura tapetaan isänsä toimistossa kaikkien nähden ja murhaaja katoaa paikalta. 70-luvun lopulla nuori äiti Michelle löydetään verisenä kotoaan vieressään kirveellä tapettua aviomies. Jackson Brodie on entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä, joka saa selvitettäväkseen vanhoja tapauksia. Selvittämättömät tapahtumat ovat vuosia vaivanneet ihmisiä. Kadonneen pikkutytön aikuisiksi varttuneet sisaret haluavat tietää mitä oikein tapahtui, murhatun tytön isä haluaa selvittää tyttärensä murhaajan ja kirvesmurhasta tuomitun naisen sisar haluaa yhteyden sisarentyttäreensä. Tapaukset eivät näytä liittyvän yhteen, mutta Jacksonin penkoessa tapauksia alkaa yhteneväisyyksiä löytyä.

Pidin kirjasta. Rakenne on ovela. Tapahtumia katsotaan välillä useamman henkilön näkökulmasta. Lukija saa tietää myös asioita, jotka jäävät kirjan henkilöille hämärän peittoon. Yksityietsivähahmo Jackson Brodie oli mielenkiintoisesti rakennettu. Toisaalta hänessä oli paljon kliseisiä ominaisuuksia, kuten ero, musiikkimaku ja traumaattinen lapsuudenkokemus, mutta kuitenkin Atkinson oli saanut Brodiesta yksilöllisen ja uuden tuntuisen hahmon. Pidin myös kirjan sivuhenkilöistä. Usein dekkareissa sivuhahmot jäävät yksioikoisiksi varjoiksi, mutta tässä hekin olivat elävän tuntuisia hahmoja. Pystyin myös tunnistamaan selvittämättömien asioiden painolastin ihmisten elämässä. Kirja oli myös välillä hykerryttävän hauska. Minusta se täyttää dekkarin tunnusmerkit, mutta siinä on myös enemmän sisältöä kuin ihan perusdekkarissa.

Tämäkin kirja on saanut useamman jatko-osan. Kirjoista on tehty myös tv-sarja.



Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Olen lukenut Ann Cleevesilta aikaisemmin neliosaisen Shetlandinsaarille sijoittuvan dekkarisarjan. Pidin näistä Jimmy Perezin tutkimuksista. Ilostuinkin kovasti huomatessani, että Cleevesilta on ilmestynyt uusi suomennos. Kun sain kirjan käsiini harmistuin. Kuolonkukkia on kolmas Vera Stanhopesta kertova kirja. Miksi sarjaa ei ole voitu aloittaa alusta? Shetland-kirjat olivat tiivis sarja, joka seurasi kekushenkilöidensä elämää rikostapausten selvittelyn lomassa. Minä luen mielelläni tälläiset sarjat järjestyksessä. Jotenkin niistä saa silloin enemmän irti. Selityksenä on jossain vaiheessa TV1:llekin tuleva sarja, jonka tapahtumat alkavat ilmeisesti tämän kirjan tapahtumista. Ihan mielenkiintoista, mutta itse vierastan jotenkin kirjojen mainostamista tv-sarjoilla. (Toisaalta tuskin ilman tv-sarjaa olisin tutustunut esim Sookie Stackhouseen.) En myöskään ole hirveän ihastunut elokuvista tai tv-sarjoista tehtyihin kirjojen kansiin. Se valituksesta.

Kirja käynnistyy yksinhuoltaja Julien löytäessä poikansa kuristettuna kylpyammeesta. Kylpyveteen on ripoteltu kukkia. Kohta lähistöllä olevan majakan luota läydetään kuristettu nuori nainen vuorovesilammikosta. Vedessä on kukkia. Poliisi tutkii rikoksia komisario Vera Stanhopen johdolla. Murhan uhreilla ei tunnu olevan mitään yhteistä kuolintapaa ja veteenripoteltuja kukkasia lukuunottamatta. Pikkuhiljaa yhdistäviä sattumia kuitenkin ilmaantuu. Tutkimukset polkevat kuitenkin paikoillaan, kun myös Julien tytär katoaa. Ehtiikö Vera pelastaa Lauran vai onko luvassa taas yksi kukkien peittämä ruumis?

Lukemisen alkuvaiheessa minua häiritsi tuo alussa marmattamani asia. Vera ja hänen luottohenkilönsä, nuorempi poliisi Joe tuntuivat jotenkin irrallisilta. Luinkin kirjaa yli sata sivua ennenkuin tarina alkoi viedä minua mukanaan. Epäilyksistäni huolimatta siite kehittyi sittenkin ihan kelpo dekkari. Vera Stanhopen hahmo oli mielenkiintoinen. Hän on yksinasuva, viinaanmenevä ja lihava keski-ikäinen, jolla on äksy luonne. Ominaisuuksista huolimatta Vera on hyvä rikostutkija. Nämä ovat melko tyypillisiä ominaisuuksis miesetsivälle ja on hauska seurata miten Cleeves käsittelee näillä ominaisuuksilla varustettua naista. Ominaisuuksia osin selitetään erikoisella lapsuudella ja hallitsevalla isällä. Luottoalainen Joe pehmentää kuvaa poliisista.

Kuolonkukkia oli ihan mukava ja viihdyttävä kirja. Saatan jakossakin lukea näitä. Saatan ehkä katsoa myös sen tv-sarjan. Se vaikutti ihan hyvältä. En tosin yrityksestä huolimatta löytänyt tietoa sen tulevasta esitysajankohdasta.

Terry Pratchett: Posti kulkee

Posti kulkee on 29. Kiekkomaailmaan sijoittuva Terry Pratchettin kirja. Kiekkomaailma muistuttaa usein meidän maailmaamme, mutta on toisaalta silkkaa fantasiaa. Kirjoja voi lukea itsenäisinä. Ne eivät muodosta jatkuvajuonista tarinaa. Toisaalta niissä on usein samoja henkilöitä ja pieniä viitteitä muihin osiin. Osa kirjoista liittyy kiinteämmin yhteen kuten Vartiostosta tai noitasisaruksista kertovat. Useat kirjat sijoittuvat Ankh-Morporkin suurkaupunkiin, mutta yhtä hyvin niissä voidaan seikkailla muuallakin.

Kirjan päähenkilä Tahmee von Lipwig on ammattihuijari, joka on saatu kiinni. Hirttotuomion sijaan Ankh-Morporkin johtaja Patriisi Vetinari tekee Tahmeelle tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Tahmeen pitäisi nostaa erittäin pahasti hunningolle joutunut postilaitos takaisin loistoonsa. Vastentahtoinen postimestari löytää pääpostista vanhan miehen ja nuoren pojan, ainoat jäljellä olevat henkilökunnan jäsenet ja huoneittain jakamatonta postia. Kahden apulaisensa ja golemin kanssa Tahmee yrittää saada kirjevuoriin jotain tolkkua. Toisaalla kaupungissa välkkyviestejä välittävä Suuri Runkolinjayhtiö on vaikeuksissa. Yhtiön perustaneet ja välkkyviestit keksineet henkilöt ovat saaneet kenkää tai muuten poistuneet maailmasta ja johtoon on astunut joukko rahamiehiä, joille voiton lisääminen on pääasia. Huomaamattaan Tahmee onnistuu sotkeutumaan postin kulun ohella politiikkaan ja toisten raha-asioihin.

Pidän Pratcettin kirjoista kovasti. Niissä on monista fantasiakirjoista tuttua magiaa, mutta se ei ole ratkaisevassa asemassa. Kiinostavampia ovat henkilöhahmot ja erilaiset ilmiöt, joista monet ovat tuttuja meidänkin maailmastamme. Tärkein syy siihen, miksi minä näistä kirjoista pidän, on niiden huumori. Fantasiakirjallisuus on usein turhan totista. Pratchett vetää hahmonsa ja kirjojensa tapahtumat niin huikeasti yli, että lopputulosta on nautinnollista lukea. Ihan joka mielentilaan ei Pratchettia kuitenkaan suosittele.