Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salaman teos Käärmeenlumooja voitti kirjablogien valitseman Blogistanian Kuopuksen. Kirjasta olen lukenut joukoittain kehuvia kirjoituksia. Tämä kaikki sai minutkin kiinnostumaan Käärmeenlumoojasta. Onneksi,sillä kirja on mainio. Olen hieman epäileväinen nuorten fantasia+ suhteet-yhdistelmälle yritettyäni kerran lukea Houkutusta.

Päähenkilö Unna on tuntenut itsensä aina erilaiseksi. Hän viihtyy metsissä ja korkeilla paikoilla. Kaikki ketteryyttä vaativa on hänelle leikintekoa. Unna on oppinut peittämään kykynsä välttääkseen ihmisten huomion. Erään kerran Unnan taidot herättävät huomiota ja joukko nuoria lähestyy Unnaa. Nuoret ovat faunoideja eli heillä on jonkun eläimen voimia ja kykyjä käytössään. Unna saa kuulla olevansa myös faunoidi. Unna tutustuu muihin faunoideihin ja oppii uusia asioita itsestään. Faunoidien elämä ei ole aivan yksinkertaista, sillä heidän pitää salata todellinen luontonsa muilta sekä olemassa on myös faunoideja saalistavia metsästäjiä. Samaan aikaan Unna elää tavallista nuoren tytön elämää, jossa vahditaan siskon lapsia, joudutaan vanhempien kanssa mökille ja aloitetaan lukio.

Ihastuin kirjaan. Se on jännittävä, hauska ja omaperäinen. Annukka Salama on saanut sinsänsä tutuista fantasia-aoneksista luotua oman maailmansa. Itse pidin myös ns. normaalin aineksen tyylistä. Faunoidien väliset suhteen oli kuvattu kiinnostavasti. Jotenkin nuorisojoukko oli saatu hyvin aidon oloiseksi suunsoittonsa ja pussikaljoittelunsa kanssa.

Kirjalle on tulossa myös jatkoa, jota odotan innolla.

Charlaine Harris: Pedon veri

Kirjavuoteni alkoi vampyyrien ja muiden yliluonnollisten olentojen parissa. Pedon veri on tuorein suomennos Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-sarjasta. Päähenkilö Sookie on telepaattisia kykyjä omaava tarjoilija, jonka elämä on kietoutunut erilaisten yliluonnollisten olentojen liepeille. Vampyyrit ovat olleet ihmisten tietoisuudessa keinoveren ansiosta jo useamman vuoden. Tässä kirjassa julkisuuteen astuvat kaksiluontoiset eli ihmissudet ja muodonmuuttajat. Uusi paljastus aiheuttaa hälyä myös Bon Tempsissa. Sookie joutuu vaaraan myös keijujen keskinäisen välienselvittelyn vuoksi. Sookien henkilökohtainen elämä pyörii tällä kertaa vampyyri Ericin ympärillä.

Olen tähän asti pitänyt Sookien seikkailuja mukavina ja viihdyttävinä välipaloina. Tällä kertaa en päässyt kirjan imuun mukaan. Ehkä se johtui siitä, ettei keijujuoni tai muodonmuuttajien asiat oikeastaan vaikuttaneet Sookien elämään tai sitten olen vain kyllästynyt verenvuodatukseen ja Sookien ihmepelastumisiin. Myöskään Sookien suhdekuviot eivät olleet tässä kirjassa kovin mielenkiintoisia vaikka Ericillä olikin pari herkullista kohtausta.

Luultavasti tulen kuitenkin lukemaan sarjaa jatkossakin eli vaikka tämä kirja olikin pieni pettymys, on sarja kokonaisuudessaan ihan kivaa luettavaa.

Terry Pratchett: Muks!

Muks! on jo 30. Prattchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva teos. Onneksi henkilöhahmot ja tapahtumapaikat vaihtelevat, joten kyllästymisen vaaraa ei ole. Niitä ei myöskään tarvitse luke kronologisessa järjestyksessä. Muksin päähenkilö on Ankh-Morporkin Vartioston päällikkä Sam Vimes. Lukukokemukselle voi olla eduksi, jos lukija on aikaisemmin lukenut Vartiostosta kertovia kirjoja.

Peikkojen ja kääpiöiden välisen Koomin laakson taistelun vuosipäivä lähestyy. Kaupunkiin on muuttanut yhä enemmän sekä peikkoja että kääpiöitä. Näiden kahden ryhmän välit ovat varsin rähähdysherkät. Vimes on huolissaan kaupungistaan. Tapahtumat käynnistyvät, kun kääpiöiden tiloista löytyy kuollut kääpiöjohtaja vierellään peikkonuija. Asiat eivät tietenkään ole niin yksinkertaisia kuin ensinäkemältä näyttäisi. Unenpuutteesta kärsivä Vimes yrittää pitää kiihtyvät tapahtumat hallinnassaan, mutta ne vyöryvät kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Lopulta ollaan Koomin laaksossa alkuperäisen taistelun maisemissa.

Pratchett on jälleen osannut keittää maukkaan keitoksen. Humoristisen perusjuonen lisäksi kirjassa sivutaan lajien välisiä suhteita, uskonnollista fundamentalismia, siirtolaisuutta ja perhesuhteita. Pidän Pratchettin kirjoista. Muks! ei noussut suosikkieni joukkoon. Olen huomannut, että Pratchettin kirjat vaativat sopivan mielentilan ja nyt se ei ehkä ollut kohdillaan.

Diana Wynne Jones: Kohtalon koukkuja

Diana Wynne Jones on ollut pitkään eräs suosikkini fantasian piiristä. Hän on kirjoittanut pääasiassa nuorille, mutta hänen kirjojaan lukee sujuvasti aikuinenkin.

Kohtalon koukkuja kuuluu Chrestomancin maailmat-sarjaan. Sarjan kirjat eivät muodosta jatkuvahuonista kokonaisuutta, vaikka niissä samoja henkilöitä osin onkin. Kohtalon koukkuja on sarjan neljäs suomennettu osa. Käsittääkseni kaikkia sarjaan kuuluvia kirjoja ei ole vielä suomennettu, mutta toivottavasti ne joskus vielä suomennetaan.

Kohtalon koukkujen päähenkilö on Conrad, joka on saanut pienestä pitäen kuulla omaavansa huonon karman. Edellisessä elämässään häneltä on jäänyt tekemättä joku tärkeä asia ja tämän vuoksi häntä vaivaa jatkuva epäonni. Conrad on viettänyt lapsuutensa äitinsä ja siskonsa kanssa enonsa pitämässä kirjakaupassa. Conradin täyttäessä 12 vuotta pitäisi päättää pojan jatkamisesta koulussa. Conrad haluaisi jatkaa opiskeluja ja opiskella taikuutta. Eno ei kuitenkaan suostu tähän. Hän on tehnyt tutkimuksia Conradin pahasta karmasta ja todennut, että tällä on enää vuosi aikaa korjata entisen elämänsä virhe. Jos Conrad ei onnistu näin tekemään uhkaa häntä kuolema. Säikähtänyt Conrad lähetetään palvelukseen lähiseudulla olevaan taikojen kyllästämään Stalleryn kartanoon, jossa hänen pitäisi täyttää kohtalonsa. Samaan aikaan kartanon palvelukseen tulee myös Christopher. Yhdessä Christopherin kanssa Conrad harjoittelee lakeijan taitoja. Christopherkaan ei ole aivan sitä miltä näyttää. Yhdessä pojat kokevat huimia seikkailuja ennen kuin Coradin kohtalo selviää ja salaisuuden paljastuvat niin kartanossa kuin Conradin perheessäkin.

Nautin kirjan lukemisesta. Ihailen kykyä, jolla Diana Wynne Jones on luonut kaikki maailmansa.

Charlaine Harris: Veren sitomat

Kuva kustantamon sivulta

Välillä on ihan hauska sukeltaa vampyyrihömpän pariin. Veren sitomissa Sookie Stackhouse haikailee jälleen rauhallista elämää. Tasaista ei Sookien elämä ole tässäkään kirjassa. Eletään hurrikaani Katrinan jälkeistä aikaa, joka heijastuu myös ylisten elämään. Lähiseudun ihmissusilauma selvittelee välejään ja Sookie sekaantuu kahinaan. Sookien veli Jason aiheuttaa taas kerran ongelmia siskolleen. Suhde ihmistiikeri Quinnin kanssa ei etene Sookien haaveiden mukaisesti ja ilmassa on värinöitä niin Billin kuin Ericinkin suuntaan. Sookie saa tietää myös uusista sukulaisista, joiden merkitys jatkon kannalta on mielenkiintoinen.

Olen lukenut Harrisin Sookie Stackhouse- sarjaa tänne asti ja luulen, että tulen lukemaan seuraavatkin suomennokset. En ole mitenkään intohimoinen fani, mutta viihdyttäviä nämä kirjat ovat. Harris on osannut keittää maukkaan seoksen yliluonnollisuutta, romantiikkaa ja arkielämää. Useampi tämän tyylinen kirja peräkkäin luettuna voisi olla aika puuduttavaa, mutta sopivasti annosteltuna maukas välipala.

Veren sitomat osallistuu So American- haasteeseen osioon Southern Fiction.

Rick Riordan: Merenjumalan poika

Merenjumalan poika on toinen osa Rick Riordanin Olympoksen sankarit-sarjaa. Luin talvella ensimmäisen osan. Sarja on jatkoa kirjailijan aikaisemmalle Percy Jacksonista kertovalle sarjalle. Perusidea sarjoissa on se, että antiikin Kreikan ja Rooman jumalat ovat edelleen olemassa ja asuvat Yhdysvalloissa. Jumalten ja ihmisten välisistä suhteista syntyy puolijumalia, joilla on erilaisia maagisia ominaisuuksia. Puolijumalat joutuvat taustansa vuoksi erilaisiin seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Edellisessä osassa Percy Jackson oli kateissa ja saimme seurata toisten sankareiden seikkailuja. Nyt palaamme Percyn luo. Muistinsa menettänyt Percy on harhaillut ympäriinsä hirviöiden jahtaamana, kun hän päätyy roomalaisten puolijumalien leiriin. Hieman vastentahtoisesti roomalaiset ottavat Percyn joukkoonsa. Roomalaisten kimppuun hyökätään ja he saavat tiedon heitä uhkaavasta vaarasta. Percy lähetetään kahden muun nuoren puolijumalan kanssa etsintä- ja pelastusretkelle Alaskaan.

Kirja sujui aika ennalta-arvattavasti. Luin sen kuitenkin ihan sujuvasti. Suurempia muistikuvia siitä ei tosin jäänyt. Toivottavasti Riordan kehittelee seuraavissa jatko-osissa jotain uutta koukkua sarjaansa.

Kerstin Gier: Rubiininpuna

Rubiininpuna aloittaa kolmiosaisen Rakkaus ei katso aikaa -sarjan. Päähenkilö Gwendolen on 16-vuotias koulutyttö, josta kukaan ei odota mitään erityistä. Hän asuu äitinsä ja sisarustensa kanssa vanhassa sukukartanossa yhdessä isoäidin ja tädin perheen kanssa. Suvun huomio on kiinnittynyt Gwendolenin samanikäiseen serkkutyttöön. Serkku on perinyt suvussa kulkevan salamyhkäisen aikamatkustusgeenin, jonka pitäisi puhjeta näkyviin näinä aikoina. Suvun järkytykseksi ja yllätykseksi aikamatkalle päätyykin Gwendolen. Gwendolen saa kuulla olevansa ennustettu ja odotettu viimeinen jäsen aikamatkustajien veljeskuntaan. Hän on hämmentynyt tilanteesta ja ärsyyntyy Gideoniin, joka määrätään hänelle oppaaksi aikamatkalle. Veljeskunnassakin taitaa olla jotain mätää vai miksi Gwenin aikamatkustajasukulainen Lucy olisi karannut ja vienyt jotain merkittävää mukanaan.

Tykästyin Rubiininpunan raikkaaseen otteeseen. Imelästä nimestään huolimatta se ei ole vain pehmeää ja romanttista fantasiaa. Aikamatkustus on vaihtelua yliluonnollisille olennoille kuten vampyyreille ym. Gwen ystävineen ja ongelmineen vaikuttaa oikealta ihmiseltä. Pidin myös siitä, että kirjassa oli myös huumoria, joka fantasiasta usein puuttuu.

Colin Meloy ja Carson Ellis: Sysimetsä

Innostun toisinaan lukemaan fantasiakirjallisuutta. Usein vieläkin fantasiakirjat kirjastossa on luokiteltu lasten- ja nuorten puolelle. Sitäkin hyllyä tulee aina silloin tällöin silmäiltyä. Tosin luen aika paljon muutenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuttakin. Colin Meloyn kirjoittamaan ja Carson Ellisin kuvittamaan Sysimetsään kuitenkin törmäsin ensimmäisenä kirjakaupan hyllyssä. Kirja näytti houkuttelevalta, mutta en kuitenkaan sitä raskinut ostaa. Onneksi kirjastosta löytyi apu tähänkin tilanteeseen ja sain kirjan luettavaksi.

Prue on tavallinen 12-vuotias portlandilaistyttö. Eräänä päivänä hän on vauvaikäisen veljensä Macin kanssa puistossa, kun heidän kimppuunsa käy valtava varisparvi. Variksen vievät Macin Pruen estelystä huolimatta. Vauvaa raahaavat linnut syyntaavat kohti Tietöntä korpea. Tietön korpi on suuri asumaton metsäalue, josta vanhemmat varoittavat lapsiaan ja kieltävät lapsiaan menemästä sinne. Prue haluaa pelastaa veljensä ja päättää lähteä metsään. Pruen lähtiessä metsään lyöttäytyy hänen luokkatoverinsa Curtis tytön estelystä huolimatta mukaan. Vaarallisen matkan jälkeen lapset tulevat metsään. He huomaavat, että metsä ei suinkaan ole asumaton, mutta vaarallinen paikka se kuitenkin on. Metsässä Prue ja Curtis joutuvat erilleen. Saamme seurata kummankin seikkailuja puhuvien eläinten, ryöväreiden, maalaisten, mystikoiden ja metsän vallasta taistelevien osapuolien parissa. Curtis ja Prue oppivat itsestään uusia asioita, joutuvat vaaratilanteisiin ja vaikeiden valintojen eteen. Lopuksi on taistelu, jossa niin Prue kuin Curtiskin ovat osallisina.

Sysimetsä on jännittävä. Siinä on jotain vanhanaikaista suurten saturomaanien lumoa. Mielleni tulevat ensimmäisinä mieleeni Narnian tarinat ja Keskiyön kansaa. Kirja ei kuitenkaan tunnu miltään jäljittelyltä vaan on oma eheä maailmansa. Sysimetsän asukkaat ovat persoonallisia. Hauska yksityiskohta mielestäni oli kojoottien slaavilaisperäiset ja ryöväreiden irlantilaiset nimet.Vaihteeksi oli myös mukava lukea fantasiaa ilman seksiä ja yletöntä väkivaltaa. Sysimetsä on suunnattu lapsille, mutta aikuinenkin saa siitä paljon irti.

Kirjan alaotsikkona on Sysimetsän kronikat 1, joten jatkoa lienee luvassa jossain vaiheessa. Jään odottamaan mielenkiinnolla. Onneksi Sysimetsä muodosti kokonaisuuden. Tämän kirjan tarina päättyi eikä lukijan tarvitse jäädä odottamaan seuraavaa osaa saadakseen tarinan päätökseen.

Carson Ellisin kuvitus on myös viehättävä ja sopii kirjan tunnelmaan. Erityisesti pidin Sysimetsää kuvaavista kartoista.

Osallistun Sysimetsällä Lasten linnakkeen osioon Fantsua fantasiaa- Siistiä scifiä.

Terry Pratchett: Posti kulkee

Posti kulkee on 29. Kiekkomaailmaan sijoittuva Terry Pratchettin kirja. Kiekkomaailma muistuttaa usein meidän maailmaamme, mutta on toisaalta silkkaa fantasiaa. Kirjoja voi lukea itsenäisinä. Ne eivät muodosta jatkuvajuonista tarinaa. Toisaalta niissä on usein samoja henkilöitä ja pieniä viitteitä muihin osiin. Osa kirjoista liittyy kiinteämmin yhteen kuten Vartiostosta tai noitasisaruksista kertovat. Useat kirjat sijoittuvat Ankh-Morporkin suurkaupunkiin, mutta yhtä hyvin niissä voidaan seikkailla muuallakin.

Kirjan päähenkilä Tahmee von Lipwig on ammattihuijari, joka on saatu kiinni. Hirttotuomion sijaan Ankh-Morporkin johtaja Patriisi Vetinari tekee Tahmeelle tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Tahmeen pitäisi nostaa erittäin pahasti hunningolle joutunut postilaitos takaisin loistoonsa. Vastentahtoinen postimestari löytää pääpostista vanhan miehen ja nuoren pojan, ainoat jäljellä olevat henkilökunnan jäsenet ja huoneittain jakamatonta postia. Kahden apulaisensa ja golemin kanssa Tahmee yrittää saada kirjevuoriin jotain tolkkua. Toisaalla kaupungissa välkkyviestejä välittävä Suuri Runkolinjayhtiö on vaikeuksissa. Yhtiön perustaneet ja välkkyviestit keksineet henkilöt ovat saaneet kenkää tai muuten poistuneet maailmasta ja johtoon on astunut joukko rahamiehiä, joille voiton lisääminen on pääasia. Huomaamattaan Tahmee onnistuu sotkeutumaan postin kulun ohella politiikkaan ja toisten raha-asioihin.

Pidän Pratcettin kirjoista kovasti. Niissä on monista fantasiakirjoista tuttua magiaa, mutta se ei ole ratkaisevassa asemassa. Kiinostavampia ovat henkilöhahmot ja erilaiset ilmiöt, joista monet ovat tuttuja meidänkin maailmastamme. Tärkein syy siihen, miksi minä näistä kirjoista pidän, on niiden huumori. Fantasiakirjallisuus on usein turhan totista. Pratchett vetää hahmonsa ja kirjojensa tapahtumat niin huikeasti yli, että lopputulosta on nautinnollista lukea. Ihan joka mielentilaan ei Pratchettia kuitenkaan suosittele.

Rick Riordan: Eksynyt sankari

Tympäännyin muutamaan lukemaani ns vakavampaan kirjaan ja tartuin tähän pojalleni lainaamaan kirjaan. Eksynyt sankari aloittaa Rick Riordanilta uuden sarjan. Se sijoittuu samaan maailmaan kuin aiemmin ilmestynyt Percy Jackson -sarja. Tapahtumat sijoittuvat edellisessä sarjassa kerrottujen tapahtumien jälkeiseen aikaa. Kirjojen ideana on se, että muinaiset kreikkalaiset jumalat ovat edelleen olemassa ja asettuneet Yhdysvaltoihin. Kuten jo antiikin aikaan saavat jumalat lapsia ihmisten kanssa. Nämä puolijumalat omaavat erilaisia maagisia taitoja, joita he tarvitsevat elämässään. Puoliverisen elämä on vaaroja täynnä ja selviytyäkseen niistä heidät kootaan lapsena Puoliveristen leirille, jossa he oppivat hallitsemaan taitojaan.

Eksynyt sankari kertoo Jasonista, Piperistä ja Leosta. Nuoret ovat päätyneet samaan kouluun tietämättä todellista syntyperäänsä. Kirjan alussa Jason on menettänyt muistinsa. Tapahtumat käynnistyvät luokkaretkellä. Hurjien hetkien jälkeen kolmikko päätyy Puoliveristen leirille, jossa heidän todellinen luontonsa paljastetaan. Leirillä asiat ovat sekaisin Percy Jacksonin kadottua. Samaan aikaan joku jumaliakin muinaisempi uhkaa koko maailmaa. Jason, Leo ja Piper valitaan tärkeään pelastustehtävään, joka johdattaa kolmikon vaarojen täyttämälle matkalle halki mantereen. Aikaa on vähän ja jumalat yrittävät käyttää nuoria omina pelinappuloinaan. Lisää vaikeuksia matkaan tuovat Piperin kadonnut filmitähti-isä, oudot painajaiset ja Jasonin palautuvat muistikuvat.

Eksynyt sankari oli mukaansatempaava ja nopealukuinen kirja. Minusta kirjojen perusidea on mielenkiintoinen. Tapahtumat ja juonenkäänteet ovat hivenen ennalta-arvattavia, mutta se selittynee osittain kirjan varsinaisella kohderyhmällä. Poikani ainakin piti kirjasta kovasti. Minustakin tämä oli oikein mukava ja ennenkaikkea lukuhaluja herättävä välipala.

Charlaine Harris: Veren perintö

Veren perintö on viides osa telepaatti-tarjoilija Sookie Stackhousesta kertovasta sarjasta. Sookien tarina jatkuu suoraan edellisen kirjan lopusta. Sarjaa aiemmin lukemattomille kyytiin hyppääminen voikin olla vaikeaa. Sen verran paljon erilaisia hahmoja ja juonenkäänteitä on tähän asti ehtinyt jo kertyä.

Juonenkäänteitä riittää tähänkin kirjaan. Sookie mm. pelastaa pikkupojan hengen telepaatinkyvyllään, joutuu ihmissusiperheen vainoamaksi näiden epäillessä Sookien olevan syyllinen heidän tyttärensä katoamiseen ja saa kuulla mikä salaperäinen ominaisuus hänen veressään houkuttaa vampyyrejä. Tärkeimmät juonenkäänteet liittyvät taas vampyyreihin. Sookien serkku Hadley, joka oli muuttunut vampyyriksi ja nyttemmin lopullisesti kuollut, on jättänyt omaisuutensa Sookielle. Sookie matkustaa New Orleansiin selvittämään perintöään. Apunaan hänellä on Hadleyn vuokraemäntä, sympaattinen noita Amelia ja ihmistiikeri Quin. Hadley oli vampyyrikuningattaren tyttöystävä ja penkoessaan Hadleyn kuolemaa sotkeutuu Sookie kaulaansa myöten vampyyripolitiikkaan. Seurauksena on jälleen kerran runsasta verenvuodatusta. Henkilökohtaisemmalla sektorilla Sookien elämään tuo uusia tuulia ja intohimoa kehittyvä suhde Quinnin kanssa.

Samanlaista koukuttavaa, joskin hivenen itseääntoistavaa hömppää kuin aiemmatkin lukemani Harrisin kirjat. Ihan kivaa luettavaa silloin tällöin. Useammin luettuna ihmepelastumiset, uskomattomat juonenkäänteet ja jatkuvat verilöylyt alkaisivat minulla tökkimään liikaa.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

 

Olimme perheen kanssa reilun viikon syyslomalla ja tietokoneella notkuminen oli vähäistä. Lomalta paluun jälkeenkään en ole saanut kirjattua lukukokemuksia muistiin, joten nyt on useampi luettu kirja odottamassa vuoroaan.

Monien muiden tavoin olen tutustunut Sookie Stackhouseen ensin tv-sarja True bloodin kautta. Ihastuin sarjaan kovasti. Kirjoja aloin lukea suomennosten myötä. (Olen liian laiska lukeakseni englanniksi.) Aluksi vertailin lukemaani näkemääni sarjaan. Minua häiritsivät suunnattomasti erot kirjojen ja tv-sarjan henkilöhahmojen ja tapahtumien välillä. Kirjatkin olivat kuitenkin ihan vetävästi kirjoitettuja ja jatkoin lukemista. Vähitellen opin erottamaan kirjat ja sarjat toisistaan ja ajattelemman niitä erillisinä.

Tapahtumat sijoittuvat maailmaan, jossa vampyyrit ovat tulleet ihmisten tietoisuuteen japanilaisten keksittyä keinoveren. Päähenkilö Sookie on tarjoilija, jolla on telepaattisia kykyjä. Sarjan ensimmäisessä osassa Sookie tutustui vampyyrien maailmaan ja ajautui auttamaan heitä telepaatinkyvyillään. Sookie joutuu huomaamaan myös etteivät vampyyrit ole ainoita yliluonnollisia olentoja, jotka ovatkin olemassa. Verta sakeampaa on sarjan neljäs osa ja tapahtumat jatkuvat suoraan edellisen osan lopusta. Tapahtumia totisesti riittää. Joku ammuskelee seudun muodonmuuttajia ja Sookien veli on epäilyksenalaisena. Sookie sekaantuu myös ihmissusien laumanjohtajan valintaan. Samanaikaisesti seurataan myös Sookien henkilökohtaisen elämän kehitystä. Veriset tapahtumat selviävät lopuksi ja Sookie suuntaa uusiin seikkailuihin seuraavaan kirjaan.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä kirjasta olen. Toisaalta Verta sakeampaa on silkkaa itseään toistavaa höttöä, toisaalta juoni kyllä vetää. Tulen todennäköisesti lukemaan sarjaa jatkossakin, mutta ei tämä kyllä suosikkeihi lukeudu.

Tein muuten mielenkiintoisen huomion. Nämä neljä lukemaani kirjaa sijoittuvat ajallisesti reilusti alle vuoden mittaiselle ajanjaksolle. Melkoista haipakkaa on Sookien elämä.



Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Varjojen maassa maahisten parissa asuu Nimettömäksi kutsuttu tyttö. Hänet on löydetty kuolemaisillaan metsästä monta vuotta sitten. Nimetön ei muista entisestä elämästään mitään. Vain unissaan hän näkee välähdyksiä menneisyydestään. Unet ja kyyneleet erottavat hänet maahisista. Nimetön haluaisi muuttua maahisten kaltaiseksi, mutta toisaalta häntä polttaa halu saada tietää oma nimensä. Sattumalta Nimetön saa käsiinsä kauniin silkkitakin, jonka on täytynyt kuulua hänelle. Nyt hänen on pakko lähteä kauas ihmisten maille saadakseen tietää kuka hän oikein on johtolankoinaan silkkitakki ja kaulassaan oleva avain. Koiransa Jacobin kanssa Nimetön kohtaa matkallaan monta vaarallista ja outoa asiaa.

Pidin kirjasta. Kirjan maailma oli viehättävä ja varsinkin tarinan alkupuoli koukutti mukavasti. Minusta oli hyvä ettei tarinan maailmaa ollut selitetty liian yksityiskohtaisesti kuten monissa fantasiakirjoissa. Näin lukijan mielikuvitukselle jää enemmän tilaa. Hieman minua häiritsivät maapulliaiset, jotka muistuttivat ehkä liikaa Lindgrenin Ronja Ryövärintyttären kakkiaisia.

Minun täytyy kehua vielä erikseen Kirsi Haapamäen tekemää kansikuvaa. Se sopii tunnelmaltaan kirjaan todella hyvin ja on muutenkin kaunis. Kirjan nimi on myös mielestäni hieno.