Seppo Jokinen: Hervantalainen

Olen seurannut poliisi Sakari Koskisen uraa vuodesta 1996, jolloin ensimmäinen hänestä kertova kirja julkaistiin. Hervantalainen on 17. Seppo Jokisen dekkari. Vuosiin on sattunut monenlaisia kirjoja. Pääsääntöisesti olen niistä kuitenkin pitänyt. Rikosten ohella lukijat ovat saaneet seurata Koskisen ja hänen työtovereidensa yksityiselämää.

Komisario Koskinen on lopettelemassa kesälomaansa, kun hän saa viestin poliisilaitokselta. Pari pahoipitelyä ja yksi kuolemantapaus näyttävät liittyvän yhteen. Tapauksia tutkitaan, mutta ratkaisevaa tekijää ei heti huomata. Kuoleman tapauksia tulee kuitenkin kiihtyvällä tahdilla lisää. Koskinen pääsee joukkonsa kanssa oikeille jäljille, mutta murhaaja tuntuu olevan askeleen edellä. Vuotaako joku poliisilaitokselta tietoja ulkopuoliselle? Ja miten käy kun poliisien perheenjäseniä aletaan uhata?

Pidän Jokisen dekkareista. Niissä päähenkilöt ja heidän elämänvaiheensä ovat sympaattisia. Rikoskuviot ovat mahdollisuuksien rajoissa ja silti erilaisia ja kiinnostavia. Yhteiskunnallisuuttakin löytyy, mutta se ei etene saarnaavuuden asteelle. Entisenä tamperelaisena luen mielelläni myös tuttuihin maisemiin sijoittuvia kirjoja.

Hervantalainen on kelpo dekkari, taattua laatua. Minä sijoitan mielessäni sen Jokisen dekkareiden parempaan osaan.

Kirjoista puhuttaessa tulee joskus puhetta myös sarjoista ja pitääkä ne lukea järjestyksessä. Minusta Koskis-kirjat voi lukea hyvin satunnaisessa järjestyksessä tai aloittaalukemisen vaikka tästä kirjasta. Rikostapaukset eivät ole jatkuvajuonisia eikä niiden ratkaisua paljasteta myöhemmissä kirjoissa. Joihinkin henkilöhahmoihin ja tapahtumiin voidaan viitata, mutta ei häiritsevässä määrin. Koskisen niinkuin muidenkin hahmojen yksityiselämässä on tietysti tapahtunut vuosien myötä kaikenlaista, mutta rikosten selvittely on kuitenkin näissä kirjoissa se pääasia.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Muumit ovat olleet minulle rakkaita lapsesta asti. Minulle on luettu näitä kirjoja ääneen, olen lukenut niitä itselleni ja ääneen lapsilleni.Ostin siskoni kanssa äidillemme lahjaksi kaikki muumikirjat. Omaan hyllyynikin olen muutaman pokkarin ostanut. Muumipeikon ja pyrstötähden ostin pokkarina talvella. Aloittaessani kirjan lukemisen koin järkytyksen. Tätähän on muutettu.

Tiesin, että Tove Jansson oli kirjoittanut Pyrstötähdestä myöhemmin uuden version. Tarkoituksena oli ilmeisesti vähentää alkuperäisen version eksoottisuutta ja tehdä Muumilaakson luontoa myöhempiin teoksiin paremmin sopivaksi. En vain tiennyt että tämä versio on julkaistu nyt myös suomeksi.

Suurin osa kirjan tarinasta oli toki ennallaan. Isoin muutos oli kirjassa esiintyvän silkkiapanan muuttaminen kissanpennuksi. Kirjan alkupuolelta puuttui myös joitakin muistamiani kohtia. Ennusmerkkejä pyrstötähdestä oli minusta vähemmän, jolloin Nipsun ja Muumipeikon matkalle lähtö jäi muistamaani vähemmän motivoiduksi. Nipsun osuutta oli myös hieman kasvatettu. Suurin osa muutoksista oli varsin pieniä kuten että palmuviinin sijasta juotiin omenaviiniä tai muumipeikon kalastamat helmet olivatkin helmiltä näyttäviä valkoisia kiviä. Joitakin kohtauksia puuttui myös kuten eräs suosikkini, jossa Muumipeikko ja Nipsu pelastuvat joella krokotiilien kynsistä heittämällä niille mamman mukaan pakkaamat villahousut.

Kirja oli kuitenkin erikoisesta lukukokemuksesta huolimatta vetävä seikkailu. Muumiperhe on asettunut laaksoon asumaan. Rauhaa rikkoo joukko outoja sattumuksia ja Piisamirotta pelottelee maailmanlopulla. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät Yksinäisten vuorten tähtitorniin ottaakseen selvää maailmankaikkeudesta. Matkallaan he tutustuvat uusiin hahmoihin, Nuuskamuikkuseen, Niiskusisaruksiin ja Hemuliin. He saavat kuulla tulossa olevassa pyrstötähdestä ja kiiruhtavat takaisin Muumilaaksoon. Matkalla tapahtuu monia seikkailuja, mutta loppu on kuitenkin onnellinen.

Muumipeikko ja pyrstötähti ei vielä saavuta sellaisia filosofisia ulottuvuuksia kuin myöhäisemmät muumikirjat. Satuseikkailuna se on kuitenkin lumoava. Tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja kaikille  Tove Janssonista ja hänen tuotannostaan kiinnostuneille

Minun tekisi mieleni mennä kirjastoon ja lainata se alkuperäinen versio ja vertailla näitä kirjoja. Muutenkin muumikirjoihin voisi taas useamman vuoden jälkeen palata.

Osallistun pyrstötähdellä Lasten linnakkeeseen osioon Klassikko kiikarissa.

Lisäys:

Tutkailin kirjaa tarkemmin. Tässä mainitaan kaksi alkuteosta; Kometen kommer vuodelta 1946 ja Kometjakten 1968. Suomennoksen ensimmäinen laitos on ilmestynyt 1955 ja sen suomentaja on Laila Järvinen. Suomennoksen on tarkistanut 2010 Päivi Kivelä.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Kuinkas sitten kävikään? on minulle tuttu ja rakas jo omasta lapsuudestani. Tarina maidonhakumatkalla eksyvästä muumipeikosta on jännittävä ja loppu ihana. Muistan myös miten kirjan aukkoinen olemus kiehtoi minua jo lapsena. (Olen nähnyt kirjasta myös version, jossa noita aukkoja ei ollut ja se oli aika kaamea.) Kirjaa on luettu minulle varmasti aika paljon, koska muistan siitä lauseita ulkoa jo lapsuuden ajalta.

Kirjan lumo ei ole kadonnut mihinkään. Olen vanhemmalle pojalleni ostanut tämän kirjan joskus lahjaksi ja tätä tuli joskus luettua ääneen aika monta kertaa. Ääneen luettavaksikin Kuinkas sitten kävikään? soveltuu myös mainiosti. Hannes Korpi-Anttilan suomennos riimittelee hyvin ja on rytmisesti hauska lukea. Lapset tosin ihmettelivät suuresti mikä kumma on hommuli(=hemuli). Muistelisin, että Kuinkas sitten kävikään? oli ensimmäinen suomennettu muumikirja.

Kirjan graafista ulkoasua ihailen suuresti. Tämän on täytynyt olla aikoinaan jotain todella uutta ja erikoista leikattuine sivuineen ja vaihtuvine kirjaintyyleineen. Kuvituksessa täytyy huomioida myös, että sivuilla on käytetty vain kahta painoväriä mustan lisäksi. Mielikuvan useammasta väristä synnyttävät aukoista pilkistävät toiset sivut.

Paras kohta kirjassa oli edelleen se, kun maito oli seikkailun tiimellyksessä muuttunut piimäksi ja muumipeikko pelkää mamman reaktiota ja mamma lausuu PAINOLLA täst edes juotavan mehua. Mikä helpottava loppu pienen peikon suurelle seikkailulle.

Pojilla oli joskus VHS-kasetilla tästä animoitu versio, joka oli mielestäni varsin onnistunut. Nythän tästä on kuulemma julkaistu myös iPad-versio, johon olisi ihan mielenkiintoista myös tutustua.

Osallistun tällä kirjalla Lasten linnakkeeseen ja osioon Kirmataan kuvakirjaan.

Dorothy Koomson: Ole hänelle äiti

Kamryn onhieman yli kolmekymppinen uranainen. Syntymäpäivänään hän saa viestin vanhalta ystävältään Adelelta. Adele on kuolemassa syöpään ja pyytää Kamrynia huolehtimaan tyttärestään Teganista. Kamryn on Teganin kummitäti. Kamrynin ja Adelen välinen ystävyys päättyi kaksi vuotta aikaisemmin Kamrynin saatua selville Teganin isän olevan hänen kihlattunsa. Vanhan ystävyyden vuoksi Kamryn kuitenkin matkustaa Adelen luo sairaalaan. Naiset solmivat sovinnon ja Kamryn lupaa huolehtia kummitytöstään, jolla ei ole ketään muutakaan. Adelen kuoleman jälkeen Kamryn palaa takaisin kotiinsa Teganin kanssa. 5-vuotiaan tytön suru täyttää Kamrynin elämän. Kaiken on kuitenkin jatkuttava ja Kamryn yrittää selviytyä työstään ja uusista lapsen hoidon myötä tulleista velvollisuuksistaan. Taustalla jylläävät myös käsittelemättä jääneet tunteen ystävyyden rikkoneesta petoksesta ja parisuhteen päättymisestä. Työpaikalle tulee uusi pomo Luke, joka osoittaa kiinnostuksen merkkejä Kamrynia kohtaan. Kuvioihin palaa myös Kamrynin entinen kihlattu Nate, jolla ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan isyydestään.

Hivenen sekavista lähtökohdistaan huolimatta Ole hänelle äiti oli vallan kelpo kirja, jonka parissa oli helppo viihtyä.

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

Hedelmätarhan Kilmeny on tuorein Sisko Ylimartimon Montgomery-suomennoksista. Olen iloinen, että Ylimartimo on jatkanut käännöstyötään. Näin pääsee tälläinen laiskasti englanniksi lukevakin nauttimaan ennenlukemattomista Montgomeryn kirjoista.

Hedelmätarhan Kilmeny poikkeaa hieman muista L. M. Montgomeryn kirjoista ollen puhdasverinen rakkausromaani. Se ilmestyi alunperin 1910 kahden ensimmäisen Anna-kirjan menestyksen jälkeen. Kustantamo halusi lisää menestysteoksia ja Montgomery laajensi vanhan jatkokertomuksensa romaaniksi.

Rikkaan miehen poika Eric on vasta valmistunut yliopistosta ja miettii suuntaa elämälleen. Hänen opettajana toimiva ystävänsä sairastuu ja pyytää Ericiä sijaisekseen. Eric matkustaa Prinssi Edvardin saarelle ottaakseen tehtävän hoitaakseen. Tutustuessaan vehreään saarelaisympäristöön nuori mies eksyy lumoavaan vanhaan hedelmätarhaan. Siellä hän kohtaa kauniin viulua soittavan tytön, Kilmenyn. Kilmeny pelästyy vierasta miestä ja pakenee paikalta. Tapaaminen ei jätä Ericiä rauhaan. Vuokraemännältään hän saa kuulla Kilmenyn olevan mykkä ja tytön taustalla olevan synkkiä sukusalaisuuksia. Ympäristön vastustuksesta huolimatta Eric tekee tuttavuutta kirjoittamalla kommunikoivan Kilmenyn kanssa päättäen ratkaista tytön mykkyyden arvoituksen. Seuraukset ovat dramaattisia ja muuttavat monen henkilön elämän kokonaan.

Kilmenyyn oli mielenkiintoista tutustua. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt siitä. Siitä puuttui joku Montgomerylle ominainen vivahde, huumori. Kirja oli minulle ehkä hieman liian dramaattinen ja samalla imelä, liian tosissaan. Mongomeryn kirjoissa on usein dramaattisia ja synkkiäkin käänteitä, mutta ihmiskuvaus tuo niihin enemmän uskottavuutta. Puutteista huolimatta olen iloinen, että luin tämän kirjan, mutta tuskin tulen sitä omaan hyllyyni hankkimaan.

Osallistun tälläkin kirjalla Sinisen linnan Marian Tuntemattomat tyttökirjat- haasteeseen.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Olen lukenut ensimmäiset Mazzarellani Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä joskus aika nuorena. Sittemmin olen tainnut lukea kaikki Mazzarellan kirjat yhtä romaania lukuunottamatta. Pidän Mazzarellan kirjoitustyylistä, jossa hän usein sekoittaa oman elämänsä tapahtumia kirjallisuuteen pohtien maailman menoa.

Ainoat todelliset asiat on alaotsikoltaan vuosi elämästä. Merete Mazzarella kirjoittaa kirjan vuodesta, jolloin monet asiat muuttuivat hänen elämässään. Hän on jäänyt eläkkeelle ja elämä näyttää sujuvan tuttua uomaansa. Mazzarella on tavannut miehen ja tuntee rakastuneensa ensimmäistä kertaa elämässään. Mazzarella on kuitenkin jo naimisissa eikä halua hylätä vanhenevaa aviomiestään. Kirjan alussa Mazzarella muuttaa pois asunnosta, jossa on asunut lapsesta asti. Hän muutta yhteiseen asuntoon rakastamansa miehen kanssa. Samaan aikaan hän pitää huolta Ruotsissa asuvasta aviomiehestään. Kaikkien ystävien ei ole helppo hyväksyä Mazzarellan tekemiä ratkaisuja.

Tässä kirjassa Mazzarella kirjoittaa paljon rakkaudesta ja rakastumisesta. Yhtä paljon kuitenkin pohdintaa saa osakseen työ. Työelämää Mazzarella katselee nyt eläkeläisenä tietyllä tavalla ulkopuolelta. Kuolema ja ikääntyminen mietityttää myös.

Minä pidin tästäkin kirjasta. Jotenkin on ilo lukea älykästä ja pohdiskelevaa tekstiä.



Elizabeth Noble: Naapurin tyttö

Elizabeth Noblen Naapurin tyttö sijoittuu new yorkilaiseen kerrostaloon. Tapahtumat käynnistyvät englantilaispariskunta even ja Edin muuttaessa taloon. Ed on saanut hyvän työpaikan New Yorkista ja Eve on seurannut häntä. Eve tuntee olonsa yksinäiseksi. Talossa asuva vanha rouva perustaa toimikunnan kattopuutarhan perustamiseksi. Eve menee toimikuntaan mukaan ja tutustuu siellä talon väkeen. Talossa asuu pariskuntia, jotka ajautuvat lasten ja työkiireiden vuoksi vaikeuksiin. Joukko sinkkuja etsii sitä oikeaa. Kliseisen tuntuinen homopariskunta täydentää asukasjoukkoa. Myös talon kuubalaisperäinen henkilökunta tulee näkyväksi. Tärkeäksi kirjassa muodostuu Even ja vanharouva Violetin ystävyys ja Violetin muistot, joita tämä kertoo Evelle.

Naapurin tyttö on ihan kelpo viihdettä, mutta suurempia muistijälkiä siitä tuskin jää. Henkilögalleria on melkoinen ja minulla oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä kuka oikein on kuka. Toisaalta rakenne oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Kirjalle olisi voinut tehdä terää joko keskittyminen tiiviimmin Eveen ja Ediin tai laventamalla nyt sivuhenkilöiksi jäävien asukkaiden osuutta.