Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ruotsalaisella pikkusaarella kunnostetaan vanhaa majakkaa. Puolalaiset rakennusmiehet löytävät umpeenmuuratusta kellarikomerosta kauan sitten kuolleen miehen. Tutkimuksissa käy ilmi, että mies ei ole kuollut luonnollisesti. Tapausta määrätään hoitamaan ensimmäisenä omana juttunaan nuori Karin Adler. Karinilla on lähtökohtanaan vain ruumiin luota löytynyt vihkisormus ja lista seudulla kadonneista ihmisistä. Tutkimuksissaan Karin huomaa ihmissuhteiden olevan joskus todella monimutkaisia ja menneiden tapahtumien ulottavan lonkeronsa vankasti nykyhetkeen. Rinnan Karinin tutkimusten kanssa seurataan tapahtumia 60-luvun alkupuolelta. Vähitellen lukijallekin valkenee mihin menneet tapahtumat ovat johtaneet.

Nähdessäni jossain maininnan tätä kirjasta ajattelin sen olevan taas jonkun uuden ruotsalaisen naisdekkaristin kirja eikä se suuremmin kiinnostanut. Koska kuitenkin olen useimmista ruotsalaisista naisdekkaristeista pitänyt, nappasin Majakkamestarin tyttären mukaani kirjaston uutuushyllystä. Minun täytyy myöntää, että kirja oli ihan positiivinen yllätys. Alussa olin hieman sekaisin kaikkien hahmojen kanssa, mutta onneksi ihmiset liittyivät lopulta kaikki tarinaan. Hahmona tapausta tutkiva poliisi Karin oli sympaattinen. Pidin myös työuupumuksesta kärsivästä Sarasta, jonka tuntemuksiin pystyin hyvin samaistumaan. Muutenkin kirjan ihmiset olivat varsin herkullisesti kuvattuja. Tapahtumat sijoittuvat saaristomaisemiin ja purjehtimisella oli oma osansa tarinassa. Näihin asioihin perehtynyt lukija saa varmasti kirjasta vielä enemmän irti kuin kaltaiseni maakrapu.

Olen muuten tehnyt kiinnostavan havainnon. Nykyisinä netti-aikoina on aivan älyttömän helppoa hakea lisää tietoa kirjoihin liittyen. Nytkin tuli perehdyttyä Marstrandin seutuun ja Pater noster- majakkaan sekä kuunneltua Evert Taubea.

Terttu Autere: Sininen hatturasia

Olipa kerran kesäkuinen päivä pienessä suomalaisessa kaupungissa 20-luvun alkuvuosina. Tästä päivästä kertoo Terttu Autereen kirja Sininen hatturasia. Kirja seuraa henkilöidensä elämää yhden päivän aikana ja muistoissa palataan myös menneisiin. Elämät ja ihmiset lomittuvat toisiinsa. Osa henkilöistä on tuttuja Autereen aiemmasta kirjasta Kirjepostia. Kirjepostista tuttuja ihmisiä vilahtelee myös ihmisten puheissa.

On mielenkiintoista päästä kurkistamaan eri ihmisten ajatuksiin ja kokemuksiin. Joidenkin mietteisiin haluaisi tutustua paremminkin ja osa jää vieraammaksi. Erityisesti kirjan naisten tarinat jäivät mieltä kaihertamaan. Haluaisin tietää mitä tapahtuu maisterinrouva Sonjalle, uskaltaako palvelustyttö Jenny lähteä ystävänsä perässä Amerikkaan kultaa vuolemaan ja mitä Holmin Maikki oikein suunnittelee.

Ajankuva tuntuu uskottavalta. Se tulee hyvin ilmi pienistä yksityiskohdista. Yhteiskunta ja ihmisten asenteet käyvät ilmi henkilöiden mietteissä ja kokemuksista.

Sininen hatturasia oli oikein miellyttävä lukukokemus. Pidin Autereen tavasta kuvata hahmojaan myötätuntoisesti ja lämmöllä.

Tuula-Liina Varis: Ihmisen paikka - kirjoituksia 2000-luvulta

Niin sitä aikoo kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta toisin käy. Tämäkin teksti on lojunut keskeneräisenä viikon, muta nyt on aikaa viimeistellä se. Lukenutkin olen joten uusia kirjoituksia on luvassa. Ainakin jos pääsen koneelle rauhassa kirjoittamaan. Harvemmin luen kolumneja kovin ajatuksella. Jos sellainen lukemassani lehdessä on, saatan tekstin silmäillä läpi. Kolumnit ovat usein hetkeen sidottuja ja pyrkivät lähinnä huvittamaan ihmisiä. Siltä ainakin tuntuu. Kirjaston palautushyllyssä silmiini sattui tämä kirja. Olen lukenut aiemmin Tuula-Liina Variksen kirjoja ja pitänyt niistä. Tämän kirjan olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa ja uteliaana nappasin sen mukaani. Tuula-Liina Varis on vuosien saatossa kirjoittanut kolumneja moniin lehtiin. Tähän kokoelmaan on valittu tekstejä vuosilta 2000-2006. Esipuheessa Varis kertoo muokanneensa sekä yhdistelleensä kirjoituksia paremman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Kolumnien aihepiiri vaihteli ihmissuhteista kirjallisuuteen, kirjoittajan omasta elämästä yhteiskuntaan. Tekstiä oli ilo lukea. Niissä oli sisältöä niin muodon kuin ajatuksen puolesta. Minulle tuli tunne etten ole hetkeen aikaan lukenut yhtä älykästä tekstiä. Moni kirjoitus sai minut ajattelemaan asioita eri kantilta kuin aiemmin. Ja sehä lienee yksi kolumnien tarkoituksista.

Uusi alku

Yli vuosi on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Toisten blogeja olen kyllä seuraillut melko säännöllisesti. Viime talvena kadotin johonkin haluni kirjoittaa. Lukeminenkin on välillä takkuillut. Minusta on tuntunut siltä etten pysty keskittymään mihinkään. Nyt kuitenkin vanha halu kirjoittamalla jäsentää omia ajatuksiaan on palannut. Sormenpäitä on jo jonkun aikaa poltellut halu kirjoittaa.

Lukeminen on ollut olennainen osa minua niin kauan kuin olen lukea osannut. Kirjottamalla lukemisesta ja kirjoista niistä saa tietyllä tapaa enemmän irti. Lähiympäristössäni on paljon ihmisiä, joiden mielestä lukeminen on täysin joutavaa ja turhaa. Osaltani haluan tällä blogilla vakuuttaa myös itselleni, että lukeminen ei ole pelkkää ajanhukkaa. Haluan, että lukemisestani jää joku konkreettinen jälki.


Mietin myös aivan uuden kirjablogin aloittamista, mutta päädyin jatkamaan tätä vanhaa. En halunnut hylätä näitä aiempia kirjoituksia.

Kirjablogien maailma on tullut kirjoitustaukoni aikana monipuolisemmaksi ja sosiaalisemmaksi. Muutosta on ollut mielenkiintoista seurata. Toivottavasti tämä oma blogini solahtaa muiden joukkoon. En osaa hienosti analysoida lukemaani ja tarkoitukseni on kuitenkin kirjoittaa ennenkaikkea itselleni. Toivon kuitenkin rohkaistuvani kommentoimaan enemmän muiden kirjoituksia. Haluan jakaa lukukokemuksia ja tuntea etten ole aivan outo otus kirjapinoineni.

KIrjaamistauko

Olen ollut reilun kuukauden kirjaamatta lukemiani kirjoja. Lukenut olen tästä huolimatta. Kirjoittaminen on tuntunut jotenkin työläältä.Olen lukenut paljon. Lukemiseni ovat olleet pääosin aika yhdentekeviä, joistakin olisin voinut sanasen kirjoittaakin, mutta en vain saanut aikaan.

Kirjastossakaan ei tullut käytyä kuin kerran. Lukemattomien lainakirjojen jälkeen turvauduin omaan kirjahyllyyni. Sieltä löytyi muutama lukematon opus ja pari pokkaria myös ostin. Luin myös paljon jo aiemmin lukemiani kirjoja. Osa oli edelleen hyviä, mutta joistakin ihmettelin mitä niissä oli joskus minua viehättänyt. Oli ihan terveellistä välillä perata omaa kirjahyllyäänkin. Sain muistutuksia entisistä elämyksistä ja joitakin uusia. Nyt myös voin laittaa osan näistä luetuista uudelleen kiertoon.

Seppo Jokinen: Lyöty mies

Seppo Jokisen Lyöty mies sisältää kolmetoista rikoskertomusta. Osassa kertojana on Jokisen aiemmista kirjoista tuttu komisario Koskinen. Osassa seikkailevat muut tutut poliisit ja osa kertoo muista ihmisistä. Tapahtumapaikat sijoittuvat tutusti Tampereelle.

Olen pitänyt Koskisen aiemmista dekkareista ja niin pidin tästäkin.

Hannu Hyttinen: Iso pipa

Isä sai joululahjaksi tämän uuden tampere-suomi sanakirjan. Kirja oli varsin hauskaa luettavaa tääläiselle entiselle tamperelaiselle.