Tammi- ja helmikuun luettuja

Olen ollut opintojen suhteen kiireinen ja kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Haluan kuitenkin lyhyesti merkitä muistiin lukemiani kirjoja, joten teen tälläisen kokoomapastauksen. Muutama luettu kirja jää odottamaan vuoroaan, koska haluan niistä kirjoittaa enemmän. Saan näin käsiteltyä ison pinon kirjoja ja kirjoittamaan tuoreemmista lukukokemuksista.

Milla Paloniemi (toim.): Höh! ...ja muita sarjakuvakertomuksia lapsille

• Suomalaista uutta sarjakuvaa lapsille

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

•  Kiehtova tarina naisesta, joka alkaa nähdä unia uuden kotinsa entisistä asukkaista. Kahden naisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Vetävä kirja.

Hanna Koljonen: Sokerihullu

• Sarjakuva sokeririippuvuudesta. Itsellä ei näin pahaa ongelmaa ole, mutta jotakin tunnistin myös itsestäni.

Tuija Lehtinen: Pirunsaaren veljekset

•  Tuija Lehtisen varhaistuotantoa uusintaluvussa. Ihan mukava kirja edelleen

Jen Campbell: Kummia kysymyksiä kirjakaupassa

•  Pieni ja hauska kirja asiakaskohtaamisista

356.fi: viisi vuotta valokuvina

•  Mielenkiintoinen kurkistus ihmiselämään valokuvien avulla

Melissa Hill: Älä unta näe

•  Irlantilaista viihdettä, jonka olinkin lukenut joskus aikaisemmin. Kirjassa oli vammaisuus osana juonta, mikä on viihdekirjallisuudessa harvinaista.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

•  Kirjailija painiskelee menneisyytensä kanssa yrittäessään kirjoittaa uutta kirjaa. Paikoitellen kiinnostava, mutta en kuitenkaan päässyt tähän oikein sisälle.

Karen Homer: Mitä jokaisen naisen tulisi tietää kengistä

• Yllättävän asiallinen kirja kengistä

Kirsi Pehkonen: Aloituskiekko

• Jääkiekkoa pelaava seiskaluokkalainen Hilla pääsee pelaamaan oikeassa joukkueessa. Hauska kirja, jossa käsitellään vakavampiakin asioita.

Kirsi Pehkonen: Punaviiva

• Hillan tarina jatkuu nyt urheilukuokalla kaupungissa.

Richard Thompson: Pellonreuna

• Sarjakuvaa lapsista, mutta ei lapsille

Ilpo Rantanen: Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä

• Sukellu 80-luvun rock-elämään Tampereella. Asiallista historiaa ja huvittavia anekdootteja. Mukana cd-levy, jolle oli valittu harvinaisempiakin kappaleita.

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

•  Uusia suomalaisia novelleja. Osasta pidin ja osa tuli luettua ilman suurempia muistijälkiä.

Satu Lusa: Kaunotar ja hirviöt

• Sarjakuva parisuhteen solmimisen vaikeudesta

John Irving: Vapauttakaa karhut!

Kuva täältä.

John Irving on ollut kauan lempikirjailijoideni joukossa. Tuore suomennos Vapauttakaa karhut! on Irvingin esikoisteos. Tartuin kirjaan hivenen pelonsekaisella uteliaisuudella.

Siggy ja Graff ovat kaksi wieniläistä opiskelijanuorukaista, jotka tutustuvat sattumoisin, ostavat yhteisen moottoripyörän ja lähtevät matkalle. Lähtiessään matkalle he käyvät eläitarhassa. Vangitut eläimet eivät jätä vapaudenkaipuisia miehiä rauhaan ja Siggyn aivoissa itää ajatus eläinten vapauttamisesta. Matkalaiset päätyvät erääseen majataloon. Erinäisten tapausten vuoksi Siggy palaa Wieniin ja Graff jää majataloon. Kirjan keskiosa onkin Siggyn muistikirjaa eläintarhasta ja sukuhistoriasta. Graff viettää aikaa majatalossa. Siggy palaa ja tapahtumat ajautuvat vauhdilla eteenpäin.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä kirjasta oikein olen. Päällimmäinen mielikuva on varsin sekava ja minulla on tunne etten oikein pysynyt tarinan matkassa. Silti kirjassa oli paljon kohtia, joista pidin paljon. Siggyn muistikirja oli minulle mieleisin osa. Kiinnostava kirja ehdottomasti oli.

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Taas olen lukenut ison pinon kirjoja ilman, että olen saanut kirjoitettua niistä mitään. Osittain voin syyttää tästä opiskelukiireitä, mutta osansa on kyllä ihan omalla saamattomuudellanikin. Yritän kuitenkin jonkun lyhyen maininnan saada aikaiseksi kaikista lukemistani kirjoista.

Luin syksyllä James Herriotin kirjan Elämäni kissat, johon on koottu kissatarinoita Herriotin kirjoista. Kerroin jo silloin kuinka viidennen luokan kuvaamataidon opettajamme luki meille tätä kirjaa ääneen. Innostuin Herriotin kirjoista ja luin ne kaikki. Elämäni kissat palautti mieleeni nämä aikaisemmat lukukokemukseni ja sai minut lukemaan Kaikenkarvaiset ystäväni jälleen kerran.

Kirja kertoo nuoresta vastavalmistuneesta eläinlääkäristä, joka saapuu ensimmäiseen työpaikkaansa Yorkshireen. Uusi työ tuo mukanaan monia kommelluksia niin ihmisten kuin eläinten parissa. Herriot kirjoittaa molemmista lämmöllä. Kirjasta huokuu ehdoton eläinrakkaus ja ihastuminen kauniiseen maaseutuun.

Kirjan tapahtumat palautuivat yllättävän hyvin mieleeni, mutta se ei haitannut mukavaa paluuta kirjan maisemiin.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! kertoo kirjoittajan omista kokemuksista 50-luvun Lontoon laitakaupungilta. Nuori Jennifer on sairaanhoitaja, joka on opiskelemassa kätilöksi. Sattumalta hän päätyy harjoittelijaksi nunnien ylläpitämään Nunnatus Houseen. Nunnatus House ylläpitää aluella äitiyshuoltoa ja aluesairaanhoitoa.

Kirja kuvaa Jennyn sopeutumista vaativaan työhön ja täysin erilaiseen ympäristöön kuin mihin hän on tottunut. Olosuhteet East Endissä ovat kurjat ja Jenny kohtaa siellä likaa, köyhyyttä ja välinpitämättömyyttä mutta myös ihmisten keskeistä yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa. Nunnatus House on myös luostari, mutta Jenny toteaa sen kuitenkin olevan rennonpi ympäristö kuin hierarkkinen sairaalamaailma. Toiset kätilöt ja nunnat muodostavat mielenkiintoisen yhteisön. Saamme lukea myös välähdyksiä Jennyn henkilökohtaisesta elämästä ja menneisyydestä.

Hakekaa kätilö! on myös mielenkiintoinen katsaus sairaanhoidon ja kätilön työn kehitykseen ja arvostukseen 1800-luvulta 1950-luvulle Isossa-Britanniassa. Elämästä East Endissa kerrotaan myös hyvin. Kirjan lopussa on myös artikkeli cockneyn kielestä.

Minusta kirja oli melko helppolukuinen. Paikoitellen kerronnasta  mieleeni tulivat sairaanhoitajattarista kertovat tyttökirjat, mutta onneksi kirjassa on paljon muutakin. Kirja on lämminhenkinen. Jenny suhtautuu slummielämään ulkopuolisen silmin, mikä on toisaalta vahvuus, mutta toisaalta hän katsoo potilaita tietyllä tavalla ylhäältä päin. Jennyn omasta taustasta olisin myös mielelläni lukenut hieman enemmän. Nyt se jäi vain muutamaan hämärään viittaukseen.

Lukijalle kiinnostus sairaanhotoon ja sosiaalisiin oloihin on varmasti eduksi. Aivan herkimmille lukijoille kirjaa ei voi myöskään suositella, sillä niin yksityiskohtaisesti välillä tapauksista kerrotaan. Ihmisten ja olosuhteiden kuvaaminen on kuitenkin pääasia.

Kirjasta on tehty myös tv-sarja, joka näytetään käsittääkseni Ylellä helmikuusta alkaen. Saatan sarjaa katsoa nähdäkseni miten kirjasta on muokattu tv-sarja.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salaman teos Käärmeenlumooja voitti kirjablogien valitseman Blogistanian Kuopuksen. Kirjasta olen lukenut joukoittain kehuvia kirjoituksia. Tämä kaikki sai minutkin kiinnostumaan Käärmeenlumoojasta. Onneksi,sillä kirja on mainio. Olen hieman epäileväinen nuorten fantasia+ suhteet-yhdistelmälle yritettyäni kerran lukea Houkutusta.

Päähenkilö Unna on tuntenut itsensä aina erilaiseksi. Hän viihtyy metsissä ja korkeilla paikoilla. Kaikki ketteryyttä vaativa on hänelle leikintekoa. Unna on oppinut peittämään kykynsä välttääkseen ihmisten huomion. Erään kerran Unnan taidot herättävät huomiota ja joukko nuoria lähestyy Unnaa. Nuoret ovat faunoideja eli heillä on jonkun eläimen voimia ja kykyjä käytössään. Unna saa kuulla olevansa myös faunoidi. Unna tutustuu muihin faunoideihin ja oppii uusia asioita itsestään. Faunoidien elämä ei ole aivan yksinkertaista, sillä heidän pitää salata todellinen luontonsa muilta sekä olemassa on myös faunoideja saalistavia metsästäjiä. Samaan aikaan Unna elää tavallista nuoren tytön elämää, jossa vahditaan siskon lapsia, joudutaan vanhempien kanssa mökille ja aloitetaan lukio.

Ihastuin kirjaan. Se on jännittävä, hauska ja omaperäinen. Annukka Salama on saanut sinsänsä tutuista fantasia-aoneksista luotua oman maailmansa. Itse pidin myös ns. normaalin aineksen tyylistä. Faunoidien väliset suhteen oli kuvattu kiinnostavasti. Jotenkin nuorisojoukko oli saatu hyvin aidon oloiseksi suunsoittonsa ja pussikaljoittelunsa kanssa.

Kirjalle on tulossa myös jatkoa, jota odotan innolla.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinsonin Kaikkein vähäpätöisin asia on jatkoa aikaisemmin lukemalleni Ihan tavallisena päivänä-kirjalle. Päähenkilö Jackson Brodie on entinen poliisi ja entinen yksityisetsivä. Edellisen kirjan lopussa hän sai perinnön, jonka turvin hän on myynyt etsivätoimistonsa ja muuttanut Ranskaan. Nyt Jackson on kuitenkin Edinburghissa, jossa hänen naisystävällään Juliella on osa vaatimattomassa teatteriesityksessä.

Tapahtumat käynistyvät liikenneruuhkassa. Peräänajotilanteessa toisen auton kuljettaja pahoinpitelee toisen. Rikoskirjailija puuttuu tilanteeseen. Jackson Brodie sattuu näkemään tapauksen. Yksinkertaiseen tapahtumaan liittyy pian paljon muutakin. Seuraamme tapahtumia useiden eri henkilöiden silmin ja olemme välillä tapahtumista perillä paremmin kuin kirjan hahmot, mutta vain välillä, sillä henkilöillä on paljon salaisuuksia. Pian sopassa on kadonneita henkilöitä, lahjontaa, murhattu näyttelijä, prostituutiota, rikkaan rakennuttajan vaimo, eläviä ja kuolleita venäläistyttöjä, varastelevia teinipoikia ja skotlanilainen naiskomisario. Atkinson pyörittää tapahtumista ja henkilöistä hurjan sopan, joka kuitenkin lopussa selviää, ainakin jollakin tapaa.

Kaikkein vähäpätöisin asia oli mukava kirja lukea. Siinä oli paljon raakoja asioita, jotka toisen kirjailijan teoksessa olisivat voineet olla kuvattu todella raadollisesti. Silti niitä ei oltu tässäkään kaunisteltu. Atkinsonin kirjoissa on dekkareille epätavanomaista huumoria. Lukiessani olin välillä kyllästyä jatkuviin henkilövaihdoksiin ja ihmettelin mielessäni, että onko kirjailija saanut tästä aikaiseksi mitään. Kirjassa oli kuitenkin vetoa, joka sai minut jatkamaan loppuun asti. Hyvä niin, sillä kirja jätti mukavan jälkimaun.

Alison Bechdel: Äideistä parhain

Olen lukenut aikaisemmin Alison Bechdelin hienon Hautuukodin, jossa hän käsittelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan. Muita Bechdelin sarjakuvia on suomeksi julkaistu Lepakkoelämää I-III, joista myös pidin.

Äideistä parhain kertoo nimensä mukaisesti Alisonin suhteesta äitiinsä. Odotin saavani samankaltaisen lukuelämyksen kuin lukiessani Hautuukotia. Tässä petyin. Äideistä parhain on myös kertomus terapiasta. Bechdel selvittelee tunteitaan lukuisten terapeuttien avulla. Hän yrittää saada kosketuksen äitiinsä ja piirtää samalla sarjakuvaa suhteesta isäänsä. Läpi käydään myös Bechdelin masennusta ja naissuhteita.

Hautuukoti oli myös melko kirjallinen sarjakuva, mutta Äideistä parhain tuntuu tukehtuvan tekstin alle. Kirjassa on paljon lainauksia psykoterapiakirjallisuudesta, jonka avulla Bechdel yrittää selvittää päätänsä. Suhde äitiin ei oikeastaan selkiinny kirjan mittaan ja muutenkin elämä tuntuu polkevan paikallaan. Jäin myös miettimään putoaako lukija, joka ei ole lukenut Hautuukotia, täysin kärryiltä. Sarjakuva on omaelämäkerrallinen ja omaelämäkerrallisessa tekstissä tahtoo aina olla ongelmana se, että tekijälle merkityksellinen teksti ei ole sitä lukijalle.

Tietyllä tavalla Äideistä parhain oli ihan kiinnostava teos. Aihepiiri oli minusta kiinnostava niin äitisuhteen kuin terapiankin suhteen. Äideistä parhaimpaan ei kuitenkaan kannata tarttua, jos haluaa tutustua sarjakuvaan tai Bechdelin tuotantoon. Lukekaa mieluummin Hautuukoti.