Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin

Kirja alkaa kuolemalla. Kertoja Robert ampuu tanssiparinsa Glorian. Oikeudenkäynnin ja tuomionluvun aikana Robert käy läpi tapahtumia, jotka johtivat Glorian kuolemaan. Eletään 30-lukua Hollywoodissa. Robert haaveilee tulevansa elokuvaohjaajaksi. Gloriakin on päätynyt Kaliforniaan paremman elämän toivossa. He tapaavat sattumalta kummankin yritettyä turhaan avustajaksi elokuvaan. Gloria pyytää Robertia parikseen maratontansseihin. Tanssikilpailun voittajalle olisi luvassa rahapalkinto ja saisivathan he ainakin kilpailun ajaksi ruokaa ja katon päänsä päälle. Robert suostuu.

Maratontanssit järjestetään huvipaikassa rannikolla. Parit tanssivat tanssimistaan. Muutaman tunnin välein oli kymmenen minuutin tauko, jonka aikana piti nukkua, syödä ja peseytyä. Tannsit jatkuvat viikkoja ja olivat yleisölle loistavaa ajanvietettä. On tärkeää näyttää hyvinvoivalta ja siistiltä, koska silloin saisi sponsorin itselleen ja voisi jopa kiinnittää kykyjenetsijän huomion. Parit vähenevät hiljalleen. Jännitystä lisätäkseen järjestäjä pitää pudotusravit joka ilta ja kilpailijoilla voi olla erikoisnumeroita.

Muiden kilpailijoiden tavoin Gloria ja Robert ovat suljettuina tanssihalliin. Robert yrittää pitää jonkinlaista toivoa yllä, mutta Gloria synkistyy entisestään. Kilpailu käy kaikkien voimille. Tanssijoiden väliset erimielisyydet kiristävät hermoja fyysisen rasituksen lisäksi. Katsojille sitä ei saa näyttää. Gloria kertoo olevansa aivan yksin maailmassa, kokeneensa kovia ja haluavansa kuolla. Robert ajattelee ulkona paistavaa aurinkoa. Tragedia keskeyttää kilpailun ja he pääsevät ulos. Gloria on saanut aseen käsiinsä ja pyytää Robertia käyttämään sitä.

Hoace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin on pieni kirja kooltaan, mutta sisältää paljon. Se kuvaa 30-luvun suurta lamaa ja sen vaikutusta ihmisten elämään karmivasti. Peter von Bagh on kirjoittanut kirjaan 70-luvulla jälkisanat, joissa kertoo kirjailijasta ja kirjan merkityksestä. Minä näen kirjassa vieläkin suurempia yhtäläisyyksiä nykyajan viideteollisuuteen. Vaikuttava kirja, joka jää kummittelemaan ajatuksiin.

Ammutaanhan hevosiakin osallistuu So American-haasteeseen osioon The lost generation& Depression era.

 

Jos olisin...

Sain Elma Ilonalta aikaa sitten haasteen, jossa kerrotaan kesäisiä kuulumisia vastaamalla kysymyksiin kirjannimillä. Vastaus on roikkunut puolitekoisena pitkään. Tänään on elokuun viimeinen päivä, joten eiköhän ole aika tehdä tämä valmiiksi. Alunperin haastetta piti jatkaa eteenpäin, mutta sen jätän tekemättä.

Jos olisin kasvi, olisin Luumupuu kukkii.

 

Jos olisin näkymä, olisin Ja keskellä virtaa joki.

 

Jos olisin valtiomuoto, olisin Rakkauden tasavalta.

Jos olisin tunnetila, olisin Suru, ankara ilo.

Jos olisin säätila, olisin Aurinkosade.

Jos olisin ajatus, olisin Vielä on toivoa.

Jos olisin muoto, olisin Kuperat ja koverat.

Jos olisin vuorokaudenaika, olisin Pimeä elokuun yö.

Jos olisin kirja, olisin Tarina vailla loppua.

Kesä on lopuillaan, mutta odotan innolla syksyä. Syksyssä on oma viehätyksensä, vaikka enemmän kesäihminen olenkin. Kesä on kulunut joutilaana ja olen lukenut paljon. Olen välillä tavoittanut sellaisen lapsuuden kesälomafiiliksen, jolloin kesä tuntui kestävän loputtomasti ja aikaa on puuhailla kaikenlaista Kirjoittamisessa on ollut hiljaisempaa. Maanantaina aloitan opiskelut muutaman vuoden tauon jälkeen. Luku- ja kirjoitusaikaa on vähemmän, mutta kuten eräs vanha sukulaisnainen aina sanoo: "Sehän on vain järjestelykysymys."

Alice Echols: Janis Joplin - Paratiisin arvet

 

 

Janis Joplin on eräs lempilaulajani. Echolsin elämäkerran olen joskus aiemminkin lukenut, mutta nyt se sattui kirjakaupan poistokirjalaatikossa vastaani ja oli pakko ostaa se omaan hyllyyni.

 

Alice Echols käy tarkoin läpi Janis Joplinin elämän kiustusta koulutytöstä vahvaksi rocklaulajaksi. Janis ei sopeutunut elämään teksasilaissa pikkukaupungissa. Halu löytää samanhenkinen yhteisö ja musiikillinen kunnianhimo johtivat hänet hippien San Franciscoon. Maine ja kunnia eivät kuitenkaan tuoneet Janisille helppoa elämää. Echols kertoo kirjassaan Janisin seksielämästä ja raadollisesta päihteidenkäytöstä ja yksinäisestä kuolemasta 27-vuotiaana. Kirja ei keskity pelkästään Janis Joplinin elämään. Echols perehdyttää lukijan 50- ja 60-lukujen amerikkalaiseen elämään, beatnikkeihin ja hippiliikkeeseen. Saamme tietoa musiikin historiasta, naisten asemasta, suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja paljosta muusta. Janis Joplinia tarkastellaan lukuisten henkilöiden näkökulmasta ja hänen merkitystään rock-kulttuuriin tarkastellaan monelta kannalta.

 

Luen mielelläni elämäkertoja. Olen aina ollut kiinnostunut myös oikeiden ihmisten elämäntarinoista. Paratiisin arvet oli kiinnostavaa luettavaa, mutta silti minusta jäi jotenkin tuntumaan ettei tämä kirja kuitenkaan tavoittanut todellista Janisia. Hyvä ja mielenkiintoinen kirja silti.

 



Rick Riordan: Merenjumalan poika

Merenjumalan poika on toinen osa Rick Riordanin Olympoksen sankarit-sarjaa. Luin talvella ensimmäisen osan. Sarja on jatkoa kirjailijan aikaisemmalle Percy Jacksonista kertovalle sarjalle. Perusidea sarjoissa on se, että antiikin Kreikan ja Rooman jumalat ovat edelleen olemassa ja asuvat Yhdysvalloissa. Jumalten ja ihmisten välisistä suhteista syntyy puolijumalia, joilla on erilaisia maagisia ominaisuuksia. Puolijumalat joutuvat taustansa vuoksi erilaisiin seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Edellisessä osassa Percy Jackson oli kateissa ja saimme seurata toisten sankareiden seikkailuja. Nyt palaamme Percyn luo. Muistinsa menettänyt Percy on harhaillut ympäriinsä hirviöiden jahtaamana, kun hän päätyy roomalaisten puolijumalien leiriin. Hieman vastentahtoisesti roomalaiset ottavat Percyn joukkoonsa. Roomalaisten kimppuun hyökätään ja he saavat tiedon heitä uhkaavasta vaarasta. Percy lähetetään kahden muun nuoren puolijumalan kanssa etsintä- ja pelastusretkelle Alaskaan.

Kirja sujui aika ennalta-arvattavasti. Luin sen kuitenkin ihan sujuvasti. Suurempia muistikuvia siitä ei tosin jäänyt. Toivottavasti Riordan kehittelee seuraavissa jatko-osissa jotain uutta koukkua sarjaansa.

Kerstin Gier: Rubiininpuna

Rubiininpuna aloittaa kolmiosaisen Rakkaus ei katso aikaa -sarjan. Päähenkilö Gwendolen on 16-vuotias koulutyttö, josta kukaan ei odota mitään erityistä. Hän asuu äitinsä ja sisarustensa kanssa vanhassa sukukartanossa yhdessä isoäidin ja tädin perheen kanssa. Suvun huomio on kiinnittynyt Gwendolenin samanikäiseen serkkutyttöön. Serkku on perinyt suvussa kulkevan salamyhkäisen aikamatkustusgeenin, jonka pitäisi puhjeta näkyviin näinä aikoina. Suvun järkytykseksi ja yllätykseksi aikamatkalle päätyykin Gwendolen. Gwendolen saa kuulla olevansa ennustettu ja odotettu viimeinen jäsen aikamatkustajien veljeskuntaan. Hän on hämmentynyt tilanteesta ja ärsyyntyy Gideoniin, joka määrätään hänelle oppaaksi aikamatkalle. Veljeskunnassakin taitaa olla jotain mätää vai miksi Gwenin aikamatkustajasukulainen Lucy olisi karannut ja vienyt jotain merkittävää mukanaan.

Tykästyin Rubiininpunan raikkaaseen otteeseen. Imelästä nimestään huolimatta se ei ole vain pehmeää ja romanttista fantasiaa. Aikamatkustus on vaihtelua yliluonnollisille olennoille kuten vampyyreille ym. Gwen ystävineen ja ongelmineen vaikuttaa oikealta ihmiseltä. Pidin myös siitä, että kirjassa oli myös huumoria, joka fantasiasta usein puuttuu.

Craig Thompson: Habibi

 

 

Craig Thompsonin Habibi on varsinainen järkäle sarjakuvaksi. Siinä oli sulateltavaa niin määrän kuin tarinankin puolesta. Sivuja kirjassa on 655.

 

Habibi sijoittuu kuvitteelliseen arabimaahan kuvitteelliseen aikaan. Dodola ja Zam ovat kaksi lasta, jotka kohtaavat orjatorilla. Dodolan isä oli myynyt tytön lapsivaimoksi oppineelle miehelle. Nyt tyttöä odotti uusi orjuus. Dodola onnistuu  kuitenkin karkaamaan ja saa pelastettua pienen Zam-pojan mukaansa. Lapset asuvat keskellä autiomaata olevassa laivassa. Aika kuluu ja lapset varttuvat Dodolan kertoessa oppimiaan tarinoita Zamille. He joutuvat erilleen. Lukija saa seurata kummankin elämän käänteitä ja kaipuuta toisen luo. Välillä palataan menneisyyteen ja Dodolan kertomiin tarinoihin. Rankkojen vaiheiden jälkeen Dodola ja Zam kohtaavat jälleen, mutta elämä ei silti ole helppoa.

 

Habibi on mielikuvitusta, mutta silti se voisi tapahtua. En osaa oikein edes eritellä mitä kaikkea tarinassa on. Siitä löytyy aineksia niin moneen. Uskonnolla ei oikeastaan ole kirjassa merkitystä. Habibi on kertomus sorrosta ja väkivallasta. Siinä on seksuaalista väkivaltaa ja väärinkäyttöä, rikkaiden ja köyhien välistä epätasa-arvoa. Ihmiselämällä ei ole kaikkien mielestä arvoa. Luonto on tuhoutunut ja puhdasta vettä ei ole kaikkien ulottuvilla. Synkkä ja julma Habibi on kuitenkin myös tarina toivosta ja rakkaudesta, ystävyydestä.

 

Thompsonin piirrostyyli on runsasta ja yksityiskohtaista. Se sopi tarinaan. Toisaalta välillä koin sen liiankin päällekäyväksi. Tulin lukijana jyrätyksi kuvapaljouden alle ja lukemisessa oli pakko pitää välillä taukoja. En myöskään ymmärtänyt kaikkia tarinassa olevia kertomuksia ja symboliikkaa.

 

Minulle Habibi oli jotenkin raskas luettava. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin kahlata sen läpi. Hurja ja monikerroksinen tarina palkitsee lukijansa ja saa ajattelemaan.

 

Suosittelen Habibia kaikille. Ja varsinkin niille, jotka pitävät sarjakuvaa vain jonakin lapsille sopivana ajanvietteenä. Habibi on kaikkea muuta.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Antti Tuurilta olen joskus jotain lukenut. Mielikuvani Tuurin kirjoista oli positiivinen joskin jotenkin miehinen. Taivaanraapijat lähti kirjastosta mukaani äänikirjana pitkälle automatkalle. Matka loppui ennen kuin kirja ja minulla oli hieman taukoa kuuntelussa. Sain kirjasta hyvin otteen tauosta huolimatta.

Taivaanraapijoissa eletään 1900-luvun alkuvuosia. Kertojana on Ketolan Jussi, nuori mies Pohjanmaalta. Jussi on tullut monien muiden suomalaisten tavoin Amerikkaan paremman elämän toivossa. Aluksi Jussi oli ollut kaivostöissä, mutta ei niissä ollut viihtynyt. Tie oli johdattanut Jussin New Yorkiin. New Yorkissa Jussi tutustuu muihin suomalaisiin ja saa näiden avulla työpaikan pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta. Aluksi korkea paikka huimaa Jussia, mutta pian se ei työntekoa haittaa. Suomalaiset olivat arvostettuja työmiehiä rakennuksilla. Jussin työporukka koostuukin suomalaisista ja mohawk-intiaaneista, jotka myös ovat korkeita paikkoja pelkäämätöntä väkeä. Raskas työ ei vie Jussin kaikkia voimia vaan aikaa löytyy seuraelämään muiden suomalaisten parissa. Politiikka ja uskon asiat puhuttavat suomalaissiirtolaisia. Jussin ympärillä pyörii myös naisihmisiä. Jussi on vakaa mies, joka kuitenkin sopeutuu hyvin uusiin olosuhteisiin. Hänellä on omat mielipiteensä eikä hän ryhdy kiihkoilemaan asioista.

Pidin Jussin lakonisesta kertojanäänestä. Tuuri on onnistunut luomaan sympaattisen ja kiinnostavan mieshahmon. Suomalaissiirtolaisten elämästä oli myös mielenkiintoista lukea. Lukemiseen toi minulle lisää mielenkiintoa tieto isäni äidinisästä, joka oli Amerikassa siirtolaisena kahteenkin otteeseen juuri näihin, kirjassa kuvattuina aikoina.

Ketolan Jussin tarina jatkuu Kylmien kyytimiehessä, jonka olen joskus lukenut ja ilmeisesti myös Ikitiessä. Nämäkin kirjat menevät luettavien listalle.

Äänikirjassa lukijana oli Vesa Rantala. Rantalaa oli miellyttävä kuunnella ja minusta hän sopi Jussin ääneksi hyvin.

Wikipediasta löysin tietoa MetLifin taivaanraapijasta. Joskus innostun hakemaan lisää tietoa lukemistani kirjoista. Nykyisin tämä on onneksi helppoa netin avulla.